Maa on niin kaunis tulee jostain syvältä sisältäni. Osaan sen ulkoa, kuten yllättävän monta muutakin virttä. Yhdessä laulaminen tuntuu omituisen hyvältä, ja hetken ajan kuvittelen taas kuuluvani tähän joukkoon. Kirkolliskokouksen päätösmessussa on ylimääräistä tunnelatausta, sillä se merkitsee samalla koko nelivuotiskauden loppua. Emme näe toisiamme enää ainakaan tällä kokoonpanolla.

Turun tuomiokirkko on aikakone. Sinne astuessaan tuntuu kuin siirtyisi toiseen epookkiin ja toiseen todellisuuteen. Säkeen ”miespolvet vaipuvat unholaan” kohdalla aistin ympärilläni historian laskokset.

Tuomiokirkon seinät ovat todistaneet monen sukupolven elämänvaiheet omine pyrkimyksineen, saavutuksineen ja pettymyksineen. Siellä on laulettu ja rukoiltu jo seitsemän vuosisadan ajan. Se on niin pitkä ajanjakso, että on mahdotonta kuvitella todellisuutta, jossa kirkon rakentajat elivät.

Vaivattomuus, jolla virren sanat virtaavat ulos suustani, muistuttaa minua jälleen kerran siitä, kuinka läpikotaisin olen kristillisen kulttuurin kasvatti. Se on jotain sellaista, jota en saisi juurittua itsestäni irti vaikka kuinka haluaisin tai vaikka kuinka yrittäisin ”kääntyä” johonkin toiseen ”uskoon”.

”Virrenveisuu muistutti minua siitä, että pääni sisällä asuva maailmankatsomus perustuu pitkälti saamaani kasvatukseen, lapsuudessa omaksumiini ajattelutapoihin ja ideaaleihin.”

SILTI KYSYN itseltäni jälleen kerran: Mitä ihmettä minä oikein teen täällä? Ei minua oikeasti kiinnosta ne asiat, joita kirkolliskokous käsittelee. Enhän edes koskaan käy kirkossa tai muissa seurakunnan tilaisuuksissa. Eihän minulla pitäisi olla mitään tekemistä tämän järjettömän hallinnollisen hirviöelimen kanssa, jossa vuodesta toiseen jahnataan sellaisista itsestään selvistä asioista kuin sukupuolten tasa-arvo ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuus.

Olen väistämättä tullut pohtineeksi sitäkin, edellyttääkö kirkolliskokouksessa toimiminen kokemusta siitä, että on niin sanotusti uskovainen. Päätösmessu muistutti minua kahdestakin syystä, joiden perusteella koko kysymys on absurdi.

Ensinnäkin Turun tuomiokirkko loihti eteeni kosmologisen näkökulman, josta katsottuna minun uskomiseni tai uskomattomuuteni tuntuu kovin vähäpätöiseltä asialta. Historian suuri hammasratas jatkaa kierrostaan minun vakaumuksestani piittaamatta. Olen hiekanmurunen universumin tiimalasissa. Tämä on mielestäni myös kristinuskon horisontti.

Toiseksi virrenveisuu muistutti minua siitä, että pääni sisällä asuva maailmankatsomus perustuu pitkälti saamaani kasvatukseen, lapsuudessa omaksumiini ajattelutapoihin ja ideaaleihin. Tässä istun, enkä muuta voi. Kiitos vaan isä ja äiti, olisitte voineet edes harkita sirkustaiteilijan uraa, mutta valitsitte sitten teologian ja lähetystyön!

EN KUITENKAAN valita, sillä olen kuluneen neljän vuoden aikana tempautunut mukaan mitä ihmeellisimpiin keskusteluihin ja kiistoihin. Ehdotuksemme siirtyä sukupulineutraaleihin työnimikkeisiin kirkossa sai heti tuulta purjeisiinsa.

Kenttäpiispaa koskeva aloitteemme karahti puolestaan kiville: kyseenalaistimme sen, että puolustusvoimien hengellisen työn johtajaa nimitetään piispaksi ja että hänellä on viran suoma oikeus osallistua kirkolliskokoukseen.

Edustajatoverieni somepäivityksiä lukiessani huomasin, että koko kauden tärkein urakka oli kirkkolain uudistus. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etten ymmärtänyt siitä tai sen käytännön merkityksestä mitään. Mutta sen symbolinen painoarvo yllätti minut täysin. Se tiivistyi käsitteeseen tunnustuspykälä.

Jos kirkolliskokouksen lähete- ja päätöskeskusteluja on uskominen, niin tunnustuspykälä on aika korkeassa asemassa kristinuskon opinkappaleiden joukossa. Kuulosti siltä, että sen ”kaatuminen” olisi merkinnyt vakavaa uhkaa kristinuskon tulevaisuudelle Suomessa.

Kyse oli lyhyesti sanoen siitä, määritelläänkö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus – siis se, mihin kirkossa uskotaan – Suomen laissa vai niin sanotussa kirkkojärjestyksessä. Yritin miettiä pääni puhki, miksi opin määritteleminen nimenomaan kirkkolaissa oli niin tärkeää.

En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että lakikirjassa kirkon autonomian ajatellaan olevan turvatumpi suhteessa yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Mitä sementoidumpi kirkon asema on, sitä paremmin se onnistuu suojautumaan muutoksen tuulilta.

KUULUIN SIIHEN kirkolliskokouksen yksinkertaiseen enemmistöön, jonka mielestä samaa sukupuolta olevien parien pitäisi saada kirkkohäät. Vaikka asia ei ehkä ole kosmologisesta näkökulmasta suurensuuri, sillä on erityistä merkitystä juuri nyt osana yhteiskunnallista keskustelua yhdenvertaisuudesta.

Asiana yhdenvertaisuus ei ole millään muotoa kirkolle vieras, sillä me kristityt uskomme Jumalan luoneen jokaisen yksilön omaksi kuvakseen, ja siksi ihmiset ovat samanarvoisia ihan riippumatta siitä, millaisiksi he ovat syntyneet.

Iso osa nelivuotisen kokouksen käsittelemistä asioista koski sitä, miten kirkko on toimintansa järjestänyt. Kaikki yritykset uudistaa tai edes kyseenalaistaa kirkon hallintoa ohjattiin kuitenkin kohteliaasti eteenpäin kohti hamassa tulevaisuudessa koittavaa h-hetkeä, kun kirkossa suoritetaan Suuri Rakenneuudistus. Sitkeiden huhujen mukaan Kirkkohallitus on asettanut salaisen työryhmän etsimään tarkempaa tietoa sen tulevasta ajankohdasta Ilmestyskirjan sivuilta.

”Väitän kirkolliskokouksessa tarvittavan kaltaisiani maallikoita, jotka tulevat, jos eivät ihan kirkon ulkopuolelta niin ainakin sen liepeiltä, sieltä mistä on näköyhteys maailmaan.”

KOKOUKSEN AIKANA minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa edustuksellisuus. Keitä kirkolliskokouksessa istuu ja millä perusteella? Papit valitsevat keskuudestaan 32 edustajaa ja seurakuntien luottamushenkilöt 64 maallikkoedustajaa, minkä lisäksi kirkolliskokoukseen kuuluvat kaikki piispat. Minua askarrutti erityisesti eturivissä istuvien piispojen rooli, se kuinka pieniin asioihin he puuttuivat ja kuinka suuriin asioihin he jättivät keskustelussa ottamatta kantaa.

Herätysliikkeillä on kirkolliskokouksessa pelottavan suuri valta. Sain vaikutelman, että aika moni oli paikalla varmistamassa oman taustayhteisönsä toimintamahdollisuudet kirkossa, vaikka ideana on nimenomaan koko kirkon edustaminen.

SEURAAVAT KIRKOLLISKOKOUSVAALIT järjestetään helmikuussa 2024. Millaisia ihmisiä siellä tarvitaan? Itserakkaalta kuulostamisen uhallakin väitän kirkolliskokouksessa tarvittavan kaltaisiani maallikoita, jotka tulevat, jos eivät ihan kirkon ulkopuolelta niin ainakin sen liepeiltä, sieltä mistä on näköyhteys maailmaan. Ongelmana on vain se, että he eivät koe kirkkoa, saati kirkolliskokousta, mielekkääksi toimintaympäristöksi. Minut sinne veti sukupolvien ketju.

Kirkon tulevaisuuden kannalta jättipotti edustajien joukossa olisi nuorehko koulutettu nainen, joka edustaisi ponnekkaasti sukupolvensa näkemyksiä maailmanmenosta. Erinomaista olisi, jos hän vielä osaisi ilmaista ajatuksensa kielellä, jota kirkossa ymmärretään, eli sekoittaa puheisiinsa sopivassa suhteessa hallintojargonia ja hurskaita toiveita.

Minun puolestani hän voisi olla mielipiteiltään vaikka kuinka radikaali, sillä kirkkoon syvälle pesiytynyt pysähtyneisyys kaipaa vastapainokseen reipasta ravistelua.

Ilmoita asiavirheestä