Siemen Merete Mazzarellan kirjaan Jotain muutakin kuin tämä iti, kun hän luki tanskalaisia kirjailijoita Jens Christian Grøndahlia ja Søren Ulrik Thomsenia. He kummatkin ovat kirjoittaneet kokemuksistaan kristinuskon harjoittamisesta eli itse asiassa kirkossa käymisestä.

– Tajusin, että olin kirjoittanut kirjan elämän merkityksestä mainitsematta sanallakaan uskoa. Jotenkin olin aina ajatellut, etten ole pätevä kirjoittamaan uskosta. Nyt ymmärsin, ettei tarvitse kokea itseään päteväksi kannustaakseen ihmisiä pohtimaan näitä asioita ja keskustelemaan niistä.

Mazzarellan kokemus on, ettemme juurikaan keskustele uskosta. Joissakin suomenruotsalaisissa piireissä se olisi miltei noloa.

– On mielenkiintoista, miten uskosta on tullut niin äärimmäisen yksityinen asia. En käsitä sitä. Kukaan ei ole tietenkään velvollinen selittämään uskoaan aivan kuten kukaan ei ole velvollinen kertomaan, mitä puoluetta äänestää. Mutta uskosta pitäisi voida keskustella siinä missä politiikastakin keskustellaan.

Mazzarellaa ärsyttää myös se, että hyvin suuri osa suomenruotsalaisista kantaa perintönään ateistista taustaa mutta väittää sitä kuitenkin itse omaksutuksi elämänkatsomukseksi.

– Esitetään syvänä henkilökohtaisena vakaumuksena, että ei uskota, vaikka pohjimmiltaan kyse voi olla perheen taustasta ja ryhmäpaineesta. Kirkon yhteiskunnallisen aseman heikentyessä kirkon vastustamisessa ei ole enää potentiaalista kapinallista ulottuvuutta. Kirkkoa vastustava noudattaa itse asiassa täysin vallitsevaa normia.

MAZZARELLAA ITSEÄÄN kiinnostaa oma ja muiden kaksijakoinen suhtautuminen uskoon. Kirjassaan hän mainitsee ruotsalaisen kulttuuritoimittajan Björn Wimanin, joka pitää ristiä paitansa alla jottei kukaan näe sitä, mutta kirjoittaa silti siitä kolumnin.

– Se on: on, ei, on, ei. Se ei saa näkyä, mutta siitä pitää kuitenkin olla tietoinen.

Miten itse määrittelisit uskon?

– Minulle se ei tarkoita tiettyjen väitteiden pitämistä totena. Minulle usko merkitsee luottamusta. Toiselle ihmisellehän saattaa sanoa: uskon sinuun. Se tarkoittaa, että luottaa siihen ihmiseen.

Tässä mielessä Mazzarella mielestään uskoo.

– Mutta ajattelen myös, että se Jumala, johon uskon, on kaikissa tilanteissa jotain aivan erilaista kuin mitä me voimme kuvitella. Siksi ei ole järkeä rasittaa aivojaan sillä, että yrittää muodostaa itselleen jonkinlaista kuvaa. Kaikki kuvat ovat lopulta riittämättömiä.

Sanoisitko olevasi kristitty?

– Kyllä, luulen voivani sanoa niin. En käy messussa joka sunnuntai, mutta pidän jumalanpalvelusta tärkeänä. Se antaa tunteen siitä, että olen osa yhteisöä ja vahvistaa uskoani.

Mazzarellalle jumalanpalveluksen lopuksi lausuttu siunaus on tärkeä samoin kuin syntien tunnustaminen ja niiden anteeksiantaminen. Häntä ei häiritse se, että synnintunnustus lausutaan jumalanpalveluksen alussa.

– Pidän sitä oikein hyvänä aloituksena. Usein kirkkoon tullaan siksi, että ollaan tietoisia omista synneistä. Ja jos ei muista ulkoa mitään muuta rukousta, niin ”armahda minua” on minusta aika hyvä. Ihminen pääsee pitkälle sillä rukouksella: ”Armahda minua.”

Mazzarellaa ärsyttää se, että hyvin suuri osa suomenruotsalaisista kantaa perintönään ateistista taustaa mutta väittää sitä kuitenkin itse omaksutuksi elämänkatsomukseksi. Kuva: Malin Aho

KIRJASSAAN MERETE Mazzarella kysyy hieman leikkisästi, ”toimiiko usko käytännössä”.

– En ehkä tullut paljoa viisaammaksi pohtiessani tätä kysymystä, mutta voin sanoa, että usko tuottaa minulle iloa.

Hän ei ole koskaan ollut erityistä kokemusta Jumalan läsnäolosta, sellaisesta joka täyttäisi ihmisen kokonaan.

– On varmasti aivan upeaa saada kokemus Jumalan läsnäolosta. Mielelläni haluaisin sellaisen kokemuksen. On ehkä niin, että meillä ihmisillä vain on erilainen kyky kokea uskoa. Voisin verrata sitä musikaalisuuteen: onko se ihmisellä oleva lahja? Jos on kyse puhtaasti lahjasta, päädytään jonkinlaiseen ennaltamääräämisoppiin, mikä on melko epämiellyttävä ajatus.

Mazzarella uskoo, että voimakas tunne Jumalan läsnäolosta voisi helpottaa henkilökohtaista rukouselämää.

– Minulle välimatka Jumalaan on niin suuri, että minun on vaikea lähestyä Jumalaa sillä tavalla. Mutta minulla on sellainen aavistus, että jotain on tapahtumassa. Alan aavistaa millaista rukoileminen voisi olla ja haluan kokeilla sitä.

Samalla Mazzarellasta tuntuu – kuten varmasti suurimmasta osasta messuun osallistujista – että hän on hajamielinen ja keskittymiskyvytön ihminen.

– Kun yritän keskittyä, ajatukseni lentävät sinne tänne. Saatan ärsyyntyä saarnasta ja alan sen sijaan ajatella ruoanlaittoa. Vilkuilen kelloa ja mietin, kuinka kauan tämä vielä kestää. On mielenkiintoista havaita, miten puutteellista oma sisäinen keskittymiseni on.

Saarnaamista Mazzarella arvelee vaikeaksi ja etenkin jos sitä pitää tehdä usein.

– Sitten on pappeja, jotka käsittelevät aina saarnoissaan ilmastonmuutosta, Ukrainan sotaa ja jotain muuta ajankohtaista asiaa. Se on järjetöntä.

Ehtoollisliturgian dramaturgiasta Mazzarella pitää. ”Sinä yönä, kun Herra Jeesus kavallettiin, hän otti leivän…”

– Siinä kohdassa on jotain jykevää vakautta. Pidän liturgiasta ja rituaaleista ja pidän toistosta. Sen sijaan en pidä siitä, kun ennen ehtoollista sanotaan ”Tulkaa ja juokaa kuolemattomuuden lähteestä”. En tiedä, miksi ne sanat ärsyttävät minua niin kovasti. Ne kuulostavat mainoslauseelta, ekstratarjoukselta, ikään kuin ihminen voisi saada nuoruutensa takaisin. Kun joku ne sanat sanoo, päätän yleensä jäädä istumaan penkkiini.

Kun Merete Mazzarella oli lapsi, hän kävi koulua nunnien pitämässä The Sacred Heart Schoolissa Pekingissä. Nunnat välittivät pelottavaa jumalankuvaa: kadotetut sielut olivat kuin putoilevia lumihiutaleita matkalla helvettiin.

– Äitini näki ahdistukseni ja piirsi minulle kuvan monista poluista, jotka johtivat samaan taloon. Hän sanoi, että Jumalan luo on monia teitä, ja niin ajattelen edelleen. Muistan sen piirustuksen vieläkin hyvin selvästi.

Usko tuottaa minulle iloa, Merete Mazzarella sanoo. Kuva: Malin Aho

MAZZARELLA USKOO, että Jumalan täytyy olla rakkaus, mutta myös voima, joka saa meidät rakastamaan.

– Ei voi olla vain niin, että me vaellamme täällä kokien Jumalan rakkautta meitä kohtaan. Hänen täytyy olla myös voima, joka saa meidät rakastamaan toisiamme.

Auttaako uskosi syyllisyyden tunteeseen?

– Mielestäni usko on ainoa asia, joka tuo avun syyllisyyteen. On syyllisyyttä, joka ihmisen vain otettava kannettavakseen ja jota ei pidä antaa minkään terapeutin selittää pois. Ja sitten tämä kuvio, missä ihmisiä kehotetaan tekemään sitä, mikä heistä tuntuu parhaalta; en yksinkertaisesti usko siihen. Minusta ihmisen on hyväksyttävä oma syyllisyytensä.

Uskonnon vaarana voi Mazzarellan mielestä olla, että se muuttuu liikaa hyvän mielen tavoitteluksi.

– Tammisaaren kirkossa on maalaus ristiltä ottamisesta. Maalauksen ruumis on kaunis ja kiiltävä. Ajattelen, ettei ruumis varmastikaan näyttänyt siltä ja olen iloinen, ettei minun tarvitse nähdä sitä sellaisena kuin miltä se oikeasti näytti. Kristinuskossa on jossain kohden oltava tilaa myös pimeydelle. On oltava tilaa sekä valolle että pimeydelle.

Haastattelu on julkaistu alun perin Kyrkpressen-lehdessä. Ruotsista kääntänyt Freija Özcan. Kyrkpressenin toimittajaa Sofia Torvaldsia siteerataan Mazzarellan kirjassa ”Jotain muutakin kuin tämä” rukousta käsittelevässä luvussa.

Lue myös:

Kirja-arvio: Merete Mazzarellan henkilökohtainen kirja uskosta on myös katsaus pohjoismaiseen keskusteluun uskonnosta ja ateismista

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!