Venäjän rajan tuntumassa Pohjois-Karjalan Valtimolla väki vähenee ja ikääntyy. Palvelut pakenevat yhä kauemmas, mutta seurakunta ja yhdistykset eivät sammuta valojaan. – Nämä ihanat naapurin naiset on minua tukeneet. Kaikki huolet saapi soittaa, kun joutuu mieleen, sanoo emäntä Hilkka Meriläinen.

Teksti: Emilia Karhu ja Kuvat: Pentti Potkonen

Kaunis mustavalkoinen kissa saapuu maalaistalon tupaan ja kiehnää itseään vanhan emännän jalkaa vasten. Hilkka Meriläisen koti on sijainnut tällä karjatilalla Nurmeksen takamailla Ylä-Valtimon kylän vaaramaisemissa jo 55 vuotta. Lähellä virtaa pieni joki.

– Tytär toi tuon Kaisa-kissan Joensuusta tänne, kun edellinen kissa katosi. Eikö se olekin nätti? Jos menen päivällä sängylle huilaamaan, se tulee heti viereen. Ei uskoisi, että sillä on ikää jo 10 vuotta. Viime kesänä se pyydysti yhden ainoan päivän aikana viisi hiirtä.

Kun Hilkka tuli vuonna 1967 Nurmeksesta Valtimolle tarkkailukarjakoksi, oli sosiaalisesta luonteesta hyötyä. Hän kiersi talosta taloon ja navetasta navettaan mittaamassa maitoja ja tekemässä rasvakokeita. Näin selvisi, mikä lehmä oli paras.

– Usein nukuin lattialla talon väen kanssa samassa huoneessa. Talvella kuljin reellä ja hevoskyydeillä, kesällä polkupyörällä. Mutta sitten tien varteen sattui yksi mies. Ja seuraavana vuonna minusta tuli maatalon emäntä.

Tuo mies oli Asko Meriläinen. Yhteistä elämää ehti kertyä 53 vuotta, kunnes mies pitkään sairastettuaan kuoli puolitoista vuotta sitten.

Pariskunta sai kolme tytärtä ja yhden pojan. Poika Timo jatkaa pienen karjatilan pitoa ja asuu Hilkan kanssa samaa taloa, joka vuonna 1985 rakennettiin vanhan tilalle.

Ison tuvan keskellä on leivinuuni, joka lämpiää talvisin yleensä joka toinen päivä. Nyt on kuitenkin ollut niin leutoa, että pari kertaa viikossa riittää.

Uuniin syötetään metristä halkoa, ja parin tunnin lämmityksen jälkeen voi ryhtyä paistamaan leipää, pullaa tai keksejä. Myös uuniruuat syntyvät kätevästi ja edullisesti. Piirakoita paistaessa uunin on kuitenkin oltava kuumempi. Silloin kaksi tuntia lämmitystä ei riitä.

Hilkka ei käytä sähköuunia oikeastaan koskaan. Näillä sähkön hinnoilla se tuo säästöä.

– Olen huomannut, että Timo pitää navetassa vähemmän valoja. Ja hän sanoo minullekin välillä, että älä pane nyt pyykkiä pyörimään, kun on kalliin sähkön aika.

Paikkakunnan historia ulottuu tuhansien vuosien taakse

Pohjois-Karjalan Valtimolla on ollut asutusta jo pitkään. Sieltä on löydetty jopa 4000–6000 vuotta vanhoja kivikautisia esineitä.

Valtimon kunta perustettiin 1910. Vuoden 2020 alussa se liitettiin osaksi Nurmeksen kaupunkia. Samalla Valtimon seurakunnasta tuli Nurmeksen seurakunnan Valtimon kirkkopiiri.

Valtimon maisemaa sävyttävät erämaat, harjut ja vaarat sekä kyläyhteisöt ja vesistöt. Varsinainen kirkonkylä sijaitsee Haapajärven ja Valtimojärven välisellä kannaksella.

Reilun 800 neliökilometrin alueella asuu hieman yli 2 000 ihmistä. Lapsia on vähemmän kuin vanhuksia, ja työikäisen väestön määrä on pienentynyt vähitellen.

”Ennen lannat luotiin lapiolla ja kihvelillä ja lehmät lypsettiin käsin”

Kun Valtimon ikäihmisten kerho kokoontuu tiistaina aamupäivällä seurakuntatalolla, Hilkka Meriläinen poimii autonsa kyytiin Maija Ahosen ja Hilkka Sormusen. Yhdessä ajetaan läpi lumisten kyläteiden tapaamaan muita ystäviä.

Maatilalla kasvaneet ja työuransa emäntinä tehneet naiset vaihtavat ajatuksia maatalouden muutoksesta.

– Nykyään on niitä tietokonehommia maaseudullakin. Kaikki pitää kirjata koneelle ja rehut jaetaan koneellisesti. Toisaalta työ on muuttunut kevyemmäksi, Hilkka Meriläinen pohtii.

– Ennen lannat luotiin lapiolla ja kihvelillä ja lehmät lypsettiin käsin. Anoppini oli onneksi niin iäkäs, että mieheni oli opetellut lypsämään. Hoidimme lypsyt yhdessä, kunnes tulivat lypsykoneet, Maija Ahonen kertoo.

Navetalla jo 15-vuotiaasta työskennellyt Ahonen tykkäsi erityisen paljon ulkotöistä ja hevosella ajosta.

Naiset päivittelevät, kuinka kaikilla pitäisi olla nykyään 100–200 lehmää, jotta maatila kannattaisi. Ennen vanhaan Valtimolla oli paljon aivan pieniä, jopa vain kolmen tai neljän lehmän tiloja.

Kevään valoa ja putoilevaa lunta

Vuonna 1901 valmistunut puinen kirkko ja 1960-luvulla rakennettu seurakuntatalo sijaitsevat korkealla mäellä. Seurakuntatalo peruskorjattiin 2016 ja on hyvässä kunnossa. Lähettyvillä on myös peruskoulu, terveyskeskus, apteekki, kirjasto ja kehitysvammaisten palvelukoti.

Kun koolla on kolmattakymmentä naista, Valtimon kirkkopiirin diakonissa Sari Kuittinen ehdottaa tuttua alkuvirttä. Joka aamu on armo uus soi kauniisti ilman säestystäkin. Alkuhartaudessa kuullaan kynttilänpäivään liittyviä sanontoja ja kansanviisauksia.

– Valoisa aika lisääntyy kevään myötä. Ja Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää, Kuittinen juttelee.

Samalla katolta putoaa iso, märkä lumipaakku. Kuin todisteeksi pian koittavasta keväästä.

”Maksujen hoitaminen on vaikeaa, kun kaikilla meidän ikäisillä ei ole tietokonetta kotona”

Kuntaliitos ja seurakuntaliitos ovat edelleen kipeä aihe kerhon kahvipöydässä.

– En hyväksy liitoksia ollenkaan. Kaikki on lähtenyt sen jälkeen alaspäin kuin lehmän häntä, sanoo syntyperäinen valtimolainen Lea Drufa-Kotilainen.

Useampi nainen vieressä nyökkäilee.

– Lukiota ei enää ole ja laboratoriopalveluita vain kahdesti viikossa. Välskäri-niminen vanhusten palvelukoti remontoitiin hienoksi, mutta nyt sekin on lakkautettu.

Välskärin osalta Drufa-Kotilainen tosin ajattelee, että syynä saattoi olla myös pula osaavasta työvoimasta.

– Tänne tarvittaisiin töihin nuoria naisia, jotka tykkäävät metsässä vaeltamisesta, kun muita harrastuksia on vähänlaisesti. Heitä ei ole niin helppo löytää.

Erityisen paljon Drufa-Kotilaista harmittaa, että Valtimossa ei ole enää ainuttakaan pankkia, jonne pääsisi ilman ajanvarausta ja jossa olisi kassapalveluita. Hän itse teki paikallisessa Osuuspankissa 40 vuoden työuran.

– Tein asiakashankintaa koko ikäni, ja sitten pantiin lappu luukulle. Vuosien työ meni hukkaan, ja jäljellä on enää pikapankki. Maksujen hoitaminen on vaikeaa. Ei kaikilla meidän ikäisillä ole tietokonetta kotona, eikä kaikki käytä nettiä.

Aikanaan Lea Drufa-Kotilainen sai työpaikan Valtimolta, kun paikallinen poliisi suositteli häntä pankinjohtajalle. Lea oli käynyt Helsingissä konttoristiopiston ja ikävöi kovasti takaisin kotiin.

”Kirkko on paikkakunnan ylpeys ja seurakunnan kerho kuin mielenterveystoimisto”

Drufa-Kotilainen löytää Valtimolta edelleen myös paljon hyvää. Loputtoman laajat marjastus- ja sienestysmaat ovat lähellä metsän ystävää. Kansalaisopisto järjestää yhä maalauspiiriä, puutöitä ja erilaisia lyhytkursseja. Eläkkeensaajat ja Eläkeliitto toimivat aktiivisesti.

Seurakuntakin pitää sitkeästi kerhoja niin lapsille kuin ikäihmisille ja kirkkokuoro laulaa usein messuissa kauniissa puukirkossa keskellä kylää.

– Meillä on kirkossa aika harvinaiset pneumaattiset urut ja kauniit sisämaalaukset myös. Kirkko on paikkakunnan ylpeys.

Seurakunta on ollut Drufa-Kotilaiselle aina tärkeä henkireikä. Aktiivinen yhteys kirkkoon syntyi jo pyhäkouluaikoina. Ikäihmisten kerhoa hän kuvailee mielenterveystoimistoksi, joka tukee ja tuo iloa. Hän on vaikuttanut seurakunnan asioihin myös luottamushenkilönä.

– Haluan, että kaikenikäisiä kohdellaan seurakunnassa tasapuolisesti. Erityisesti pitäisi kuitenkin panostaa nuorisotyöhön. Nuorisotyöntekijät ovat kirkon tärkein työntekijäjoukko, jos haluamme, että meillä on Suomessa kirkko tulevaisuudessakin.

Sekä seurakunnan että kuntapuolen päätöksenteon osalta Lea Drufa-Kotilainen myöntää murehtivansa, saavatko valtimolaiset enää ääntään kuuluviin.

– Liitoksiin liittyy aina ikävää vallankäyttöä, enemmistö voittaa aina. Ja nyt enemmistö vetää Nurmekseen päin.

”Pyykit pestiin käsin, en ole kyllä elämässä työttömyyttä kokenut”

Ikäihmisten kerho päättyy arpajaisiin yhteisvastuukeräyksen hyväksi. Kerholaiset ovat tuoneet palkinnoiksi suklaata, lapaset, villasukat, servettejä, lakuja ja paljon muuta.

Eeva Kotilainen voittaa kirjan. Siitä on iloa pidemmäksi aikaa. Hän kertoo olevansa aktiivinen Eläkkeensaajissa. Eläkeläiskerhot tekevät yhteistyötä myös seurakunnan kanssa. Viimeisimmässä kokoontumisessa vierailemassa oli seurakunnan pappi ja joskus kanttori on käynyt laulattamassa.

Kotilainen teki työuransa muun muassa siivoojana ja kotipalvelussa. Lisäksi hänellä oli miehensä kanssa pieni maatila, lehmiä ja hevonen. Hän tottui kovaan työntekoon jo lapsena.

– Meitä oli seitsemän lasta, minä olin vanhin. Vesi piti kantaa ihmisille ja lehmille ja pyykit pestiin käsin. En ole kyllä elämässä työttömyyttä kokenut.

”Kun se Marttakin nukkui pois, hän piti pitkään Muoti-Martta-liikettä”

Syntyperäinen valtimolainen Ritva Nissinen on kiertänyt viiden lapsensa kanssa ympäri Suomea, mutta palasi Valtimolle löydettyään Matti Nissisen 27 vuotta sitten.

Hän kertoo viihtyvänsä punaisessa tuvassa miehensä kanssa, mutta harmittelee kauppapalveluiden katoamista. Kun Ritva Nissinen pääsi ripille, oli Valtimolla noin 7 000 asukasta, kolme ruokakauppaa, useita vaatekauppoja ja kenkäkauppa.

Nyt asukasluku on pudonnut noista ajoista alle kolmannekseen ja jäljellä on enää yksi S-ketjun ruokakauppa.

– Kun se Marttakin nukkui pois. Hän piti pitkään Muoti-Martta-liikettä. Ei tarvinnut kaikkea Nurmeksesta hakea.

”Naapuriapua uskalletaan pyytää ja sitä myös annetaan”

Valtimolla syntynyt Sari Kuittinen päätyi tänne diakonissaksi vuonna 2005, kun edellinen viranhaltija jäi eläkkeelle.

Työ pienessä yhteisössä on ollut pääpiirteissään samanlaista koko ajan. Kotikäyntejä on paljon. Ihmiset jakavat diakonissan kanssa mielellään yksinäisyyttä ja muita elämän murheita mutta myös iloja.

Työttömyyttä alueella on ollut aina. Venäjän rajan läheisyys aiheuttaa jonkin verran huolta.

Sote-palvelujen keskittyminen Siun soteen ja kuntaliitos katkaisivat diakonian tiiviin yhteistyön sosiaalitoimen ja terveydenhuollon kanssa.

– Kun toimipisteiden välimatka oli 100 metriä, jatkuvaa keskusteluyhteyttä oli helppo pitää yllä. Harmittaa kovasti, että se katkesi.

Oman värinsä paikkakunnalle on tuonut suuri siirtokarjalaisten joukko, joka raivasi Valtimolle aikanaan kokonaisen Rasimäen kylän.

Sari kuvaa Valtimoa toimeliaaksi paikaksi. Vaikka väki vähenee ja palvelut katoavat, useat yhdistykset järjestävät markkinapäiviä. Kirkko tuo turvaa ja seurakunta pitää sitkeästi valoja päällä. Myös ortodoksinen kulttuuri on vahvaa.

– Karjalaiskylämme sijaitsee Savon ja Kainuun rajalla, ja täällä on omaleimaista, ystävällistä, puheliasta ja lupsakkaa väkeä. Naapuriapua uskalletaan pyytää ja sitä myös annetaan.

”Maijalle olen aina saanut soittaa, kun on ollut huolia”

Hilkka Meriläisen elämä sujuu nykyään leppoisasti. Hän on vapaa kulkemaan kylillä autollaan. Bussilla ja junalla hän tekee reissuja sukulaisten luo kauemmaksikin.

– Parasta täällä on ihmiset, kaikkien kanssa olen hyvässä sovussa.

Karjatilan kova fyysinen työ on aiheuttanut Hilkalle joitain terveysongelmia, mutta mieli on vireä. Uutena harrastuksena hän on innostunut lukemaan elämäkertoja. Nurmeksen seurakunnan kanttorina työskentelevä tytär Sari Meriläinen tuo niitä hänelle usein kirjastosta kyläillessään.

Lähellä on myös rakkaiden naisystävien verkosto, jonka kanssa voi jakaa surut ja ilot.

Miehen muistisairaus ja muut terveysongelmat toivat Hilkan elämään paljon huolta. Vaikka isännän kuolema otti koville, oli se toisaalta myös helpotus.

– Maijalle olen aina saanut soittaa, kun on ollut huolia. Muistisairaus muutti mieheni persoonallisuutta ja välillä tuntui, että on ihan pakko saada puhua jollekin. Puhuminen helpotti. Edelleenkin nämä kylän ihanat naiset ovat minua tukeneet. Ilman heitä en olisi varmaan selvinnyt.

Ilmoita asiavirheestä