Sveitsiläinen teologi Karl Barth kuoli vuonna 1968 yli 80-vuotiaana. Kasku kysyy, miksi hän eli niin vanhaksi. Vastaus: Jumalakin seurasi kiinnostuneena, mitä Barth Hänestä oikein ajattelee.

Barthin läpimurtoteos oli vuonna 1922 ilmestynyt Römerbrief (Roomalaiskirje). Se oli toinen painos pari vuotta aikaisemmin ilmestyneestä samannimisestä kirjasta, joka oli kirjoitettu jokseenkin täydellisesti uudestaan.

Römerbriefiä on kutsuttu käännekohdaksi protestanttisessa teologiassa tai alkusoitoksi läntisen teologian 1900-luvulle. Teoksessa ihastutti sen raju protesti oman aikansa valtateologiaa vastaan.

Muodissa oli ollut liberaalinen teologia, jonka juuret olivat 1800-luvun alun Friedrich Schleiermacherissa. Barth-tutkija K. V. L. Jalkasen mukaan liberaaliteologiassa jumalakuva oli humanisoitu, ihminen nostettu lähelle jumalallista, syntioppi miedonnettu ja ilmoitus ymmärretty tämänpuoleisesti, ilman yhteyttä transsendenssiin. Se oli optimistista ja uskoi ihmisen kehitysmahdollisuuksiin.

Tällaista teologiaa vastaan Römerbrief nousi. Kirjan tärkein periaate oli lainattu Kierkegaardilta: Pitää muistaa Jumalan ja ihmisen ääretön kvalitatiivinen ero. ”Sinä olet maan päällä, Jumala on taivaassa.” Siinä saivat huutia sekä liberaaliteologian jumala- että ihmiskäsitys.

Barthin mielestä teologian painopiste piti siirtää ihmisen uskonnollisista kokemuksista Jumalaan. Jumala, joka on ”aivan toisenlainen”, ilmoittaa itsensä vain Jeesuksessa Kristuksessa. Barthin ajattelua on nimitetty myös Sanan teologiaksi. Teologiassa ei päde: näin sanon minä, näin sanot sinä, näin sanoo hän, vaan: näin sanoo Herra.

Römerbriefillä oli ilmestyessään voimakas taistelutoveri, historia.

Barthin teologia pitää ymmärtää uudenlaisena evankeliumin ja aikakauden kohtaamisena

Ensimmäinen maailmansota oli joitain vuosia sitten päättynyt. Se oli romahduttanut sotia edeltäneen kehitysoptimismin. Ympäröivään yhteiskuntaan notkeasti sopeutuva liberaaliteologia oli munannut itsensä, kun sen merkkihenkilöt liittyivät näkyvästi Saksan sotapolitiikkaan.

Moderni maailma tuntui horjuvan. Barthin dualistinen ajattelu sopi tilanteeseen hyvin. Sanotaankin, että Barthin teologiaa ei voi ymmärtää pelkästään evankeliumista käsin. Se pitää ymmärtää uudenlaisena evankeliumin ja aikakauden kohtaamisena.

Barthilla oli Römerbriefin kirjoittamisen taustalla kymmenen vuotta seurakuntapapin työtä. Kirjan esipuheessa hän uskoutuu: ”Minä tiedän, mistä on kysymys, kun vuodesta toiseen täytyy kiivetä saarnatuoliin, kun on sekä halu että pakko ymmärtää ja selittää saarnatekstiä, eikä kuitenkaan siihen kykene, kun yliopistossa on opetettu pelkästään kunnioittamaan historiaa, mikä merkitsi luopumista ymmärtämisestä ja selittämisestä.”

Liberaaliteologia tarjosi Raamatun ymmärtämisen avuksi vain uskontotieteellistä tietoa. Barthin mielestä tarvittiin myös Raamatun teologista tulkintaa.

Kirjan teksti on kaoottinen alkumeri

Römerbriefiä on tietysti myös arvosteltu. On sanottu, ettei se ole tosi kommentaari, vaan vain tekijänsä ohjelmanjulistus. Jalkasen mukaan kirjan teksti on kaoottinen alkumeri, joka koostuu aforismeista, paradokseista ja dialektiikasta. Sen kieli on raskasta ja koukeroista.

Mutta tehokas kirja se oli. Uusvanha sanoma löysi kuulijansa. Esimerkiksi Kansainvälisen lähetysneuvoston kokous Jerusalemissa vuonna 1928 kulki vielä liberaaliteologian merkeissä. Kristillinen eskatologia korvattiin humanistisella evolutionismilla. Tilanne seuraavassa kokouksessa Tambaramissa vuonna 1938 oli jo toisenlainen. Barthin teologia oli muodostanut voimakkaan koulukunnan. Maailmaa ei katseltu enää yhtä optimistisesti.

Modernin ajattelun ihmiskeskeisyydestä pitää siirtyä uuteen jumalakeskeisyyteen

Suomalainen ajattelee helposti, että Barth edustaa hurskasta teologiaa, jota meillä Suomessa on ollut yllin kyllin. Barthia voi kuitenkin lähestyä toisinkin, filosofisesti. Katolinen Hans Küng päättää kirjansa Grosse christiche Denker (Suuria kristillisiä ajattelijoita, 1994) Karl Barthiin.

Teologia muuttui Küngin mielestä 1900-luvun alussa niin suuresti, että voi puhua paradigman muutoksesta. Liberaalin teologian moderni paradigma tuhoutui ensimmäisen maailmansodan kauheuksiin. Teologian postmoderni paradigma löytyy nuorelta Barthilta.

Küngin mukaan postmodernia paradigmaa luonnehtii se, että modernin ajattelun ihmiskeskeisyydestä pitää siirtyä uuteen jumalakeskeisyyteen. Teologia ei ole kulttuuritiedettä, vaan siinä pitää suuntautua kohti Jumalan Raamattuun sisältyvää sanaa. Ei puheita jumalakäsitteestä, vaan Jumalan sanan julistusta! Ei uskontoa yleensä, vaan kristillistä uskoa!

Tosin Barth on Küngin mielestä vain postmodernin paradigman aloittaja, hän ei vie sitä loppuun. Kristinusko pitäisi nyt vielä esimerkiksi jäsentää maailmanuskontojen kokonaisuuteen.

Instrumentaalinen järki mykistyy, kun pitäisi sanoa jotain ihmiselämän päämääristä

Miten on ymmärrettävissä, että Barth jo 1920-luvulla osasi vastata vuosisadan lopun haasteisiin? Küng viittaa Saksassa viime sotien jälkeen käytyyn keskusteluun valistuksen dialektiikasta. Tämä Theodor Adornon ja Max Horkheimerin käsite tarkoittaa sitä, että valistusajattelu on ollut yliarvostettua.

Valistuksen aikana tuli käyttöön käsite ”instrumentaalinen järki”. Se ohjaa olemassaolon taistelussa hankkimaan sellaista, mikä on tarpeellista. Mutta instrumentaalinen järki mykistyy, kun pitäisi sanoa jotain ihmiselämän päämääristä. Valistus, monella tavoin vapauttaja, vei instrumentaalisen järjen vangiksi. Adornon ja Horkheimerin mukaan natsismi ja holokausti ovat nekin valistuksen järkikäsityksen seuraamuksia.

”Barthin teologia on ennen muita oivaltanut ne despoottis-tuhoavat voimat, jotka piilevät uuden ajan järki-käsitteessä”, kirjoittaa Küng.

Barth näki jo tuolloin, että usko järkeen, tieteeseen ja edistykseen oli ensimmäisen maailmansodan takia romahtanut. Hän oivalsi, että nyt voi taas pelata vanhoilla kristillisillä korteilla. Niitä ei tarvitse sopeuttaa ajan henkeen, sillä se on saattanut itsensä epäilyksenalaiseksi, kun sen järki-käsite on paljastunut kapea-alaiseksi ja orjuuttavaksi.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Antoisia lukuhetkiä!