Kuolema on kaikkia koskeva asia. Moni kuitenkin yllättyy siitä, millainen myllytys käynnistyy, kun läheinen ihminen kuolee. Sarianne Hartonen on koonnut Kuolevaisen käsikirjaan (Otava 2021) lukuisia kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä käytäntöjä ja tapoja.

Alkusysäys kirjaan syntyi, kun Hartosen isä sai vakavan sairauskohtauksen. Sarianne oli työhuoneellaan, kun puhelin pirahti ja ikävä uutinen kerrottiin.

– Myöhemmin junassa istuessani ymmärsin, että jos isäni nyt kuolee, niin kaikki siitä seuraavat asiat ovat minulle täysin tuntemattomia. En tiedä minne hänet siirretään mahdollisen kuoleman jälkeen, enkä sitäkään, minne minun pitäisi ensimmäisenä ottaa yhteyttä.

Läheisen kuoleman jälkeen erilaisia hoidettavia tehtäviä kaatuu omaisten päälle valtava määrä. Omaksumiskykykään ei ole tapissaan, koska samalla suru on pinnassa.

– Asioiden määrä, byrokraattinen jäykkyys ja myös aikataulu tulee ihmisille yleensä yllätyksenä. Se on todella raskas vaihe, jota olen nyt kirjassa pyrkinyt helpottamaan jäsentämällä asioita valmiiksi.

Edunvalvontavaltuutus ja digitestamentti

Kuolevaisen käsikirja syntyi useamman vuoden prosessina. Aluksi ajatuksena oli lähestyä aihetta kulttuurihistorian näkökulmasta, mutta lopulta teoksen fokus muuttui lähemmäs opaskirjaa.

– Kävin keskusteluja eri tahojen kanssa ja havaitsin, että kuolemaan liittyvä prosessi on hyvin monen eri ammattikunnan käsissä. Jokainen heistä tuntee hyvin sen oman palasensa, mutta ei välttämättä muita.

Hartonen korostaa yhden asian tärkeyttä: hoitotahdosta puhutaan aika paljon, mutta edunvalvontavaltuutus eli tuen tarpeen ennakointi jää monelta tekemättä.

– Jälkimmäinen ei liity mihinkään sairauteen. Emmehän me etukäteen tiedä, mitä kaikkea elämässä voi nuoremmallekin sattua.

Digitestamentin laatiminen ei ehkä heti tule mieleen, mutta se helpottaisi omaisten elämää paljon.

– Tietoturvakysymykset ovat vaikeita ratkottavia, mutta omaisia lista salasanoista helpottaisi. Tärkeää olisi tietää myös läheisen toive siitä, miten digipalveluiden kanssa toimitaan kuoleman jälkeen.

Pienet hautajaiset vievät isolta joukolta mahdollisuuden käsitellä surua

Maailman muuttuessa tapakulttuurikin kehittyy. Pienimuotoiset hautajaiset alkavat olla jo Suomessakin yhä yleisempiä.

Hartosen mielestä isojen hautajaisten harvinaistuminen on monellakin tavalla surullista.

– Menetämme jotakin, kun hautajaiset pienenevät ja ne vietetään hiljaisina. Hautajaiset ovat kuitenkin mahdollisuus käsitellä kuolemaa. Tilaisuutena se myös jäsentää kuoleman jälkeistä aikaa.

Hyvin pienet hautajaiset ovat lähipiirille intensiivinen ja merkityksellinen kokemus, mutta ne vievät pois suremisen mahdollisuuden sellaisilta ihmisiltä, joita lähiomaisille ei ehkä tule edes mieleen.

– Oletamme, että vainajan perhe on se, joka suree. Mutta entä jos olet käynyt kahvilla huoltiksella vuosikymmeniä lähes päivittäin jonkun porukan kanssa? Se joukkohan voi surra sinua yhtä lailla.

Hartonen käsittelee kirjan yhdessä luvussa myös kuolemaan liittyviä tunteita. Suru ei suinkaan ole niistä ainoa.

– Joskus kuolema voi olla myös helpotus tai hyvä uutinen, vaikka tätä onkin vaikea sanoa ääneen.

Vaikeuskerrointa tunteisiin voi tulla lisää, mikäli suhde kuolleeseen on ollut hankala.

– Silloin ei välttämättä pinnalla ole se ajatus, että nyt on menetetty rakas ihminen, vaan tunnetaan surua siitä, mitä olisi voinut olla. Tai miksi asiat eivät menneet toisin.

Vainajan voi siunata myös kotona

Kuolemaan ja hautajaisiin liittyvissä asioissa ihminen on Sarianne Hartosen mukaan pääsääntöisesti edelleen aika konservatiivinen.

– Hautaustoimistossa toki kerrotaan se, miten prosessi menee. Mutta heti läheisen kuoleman jälkeen et välttämättä sisäistä uutta tietoa. Silloin on helpointa mennä sen vanhan kaavan mukaan.

Kirjailija näkee ihmisten olevan liiankin nöyriä sen suhteen, että jokin hautajaisiin liittyvä asia muka pitää tehdä juuri tietyllä tavalla. Variaatiomahdollisuuksia kyllä olisi.

– Monille tulee yllätyksenä esimerkiksi se, että vainajan siunaamisen ei tarvitse välttämättä tapahtua kirkossa tai kappelissa. Pappi voi aivan hyvin tulla tekemään siunauksen vaikkapa edesmenneen kotiin.

Koronan aiheuttamana poikkeusaikana jouduttiin soveltamaan asioita myös hautajaisiin liittyen. Hartonen antaa perhepiiristään esimerkin.

– Appeni kuoli pandemian alussa. Hänelle pidettiin rajoitusten takia hyvin pienet hautajaiset. Kun korona muutaman kuukauden päästä jonkin verran hellitti, niin järjestimme sitten erillisen muistojuhlan. Kyllä sekin tuntui todella tarpeelliselta.

Yhdessä tekemisestä voimaa

Konkreettinen toiminta voi auttaa orientoitumaan kuolemaan. Joillakin on esimerkiksi tapana nikkaroida puutyöpiirissä itse ruumisarkku.

Sarianne Hartosen mukaan sellainen valmistautuminen on todella tarpeellista. Hän kertoo veljensäkin tehneen omakätisesti komean mustan arkun, joka on lähipiirin käytettävissä, jos tulee tarvetta.

Hartonen huomauttaa, että ruumiin pukemistakaan arkkukuntoon ei tarvitse enää jättää pelkästään ammattilaisille.

– Surevat voivat tehdä sen ja muita kuolemaan liittyviä asioita porukalla. Ei ole kyse vain yhden ihmisen tunteista, vaan yhdessä tekemisessä on tässäkin tilanteessa voimaa.

Kirjailija tervehtii ilolla kuolemaa koskevia näyttelyitä ja tapahtumia, joita on nykyisin varsin paljon.

– Olen itsekin erään taidenäyttelyn yhteydessä mennyt makaamaan ruumisarkkuun.

Kirjaa tehdessään Hartonen pääsi myös viettämään hautauskuljetuksen matkassa yhden päivän.

– Huomasin, että siinäkin tehtävässä on koko ajan läsnä kunnioitus vainajaa kohtaan.

Saattohoidon vapaaehtoinen vuorottelee sängyn vierellä

Sarianne Hartonen suunnitteli nuorena opiskelevansa teologiaa, mutta papin ura jäi muiden urasuunnitelmien varjoon. Hän on ehtinyt toimia muun muassa europarlamentaarikko Merja Kyllösen avustajana.

Kuoleman asiantuntija mieltää olevansa varsin tyypillinen luterilainen.

– En koe uskovani täsmälleen siten kuin kirkko opettaa, mutta rakastan kirkkomusiikkia, hiljaisia kirkkoja sekä hautausmaita. Haluan myös maksaa kirkollisveroa.

Hartonen työskentelee ainakin epäsuorasti kuolemaa lähellä. Hän vetää projektipäällikkönä Suomen Palliatiivisen Hoidon Yhdistyksen SAAVA-hanketta, joka kehittää saattohoidon vapaaehtoistyötä.

– Teen tiivistä yhteistyötä seurakuntien kanssa ja näen hyvin konkreettisesti esimerkiksi sairaalapappien työn merkityksen.

Saattohoidon vapaaehtoiseksi itsekin kouluttautunut Hartonen mieltää tehtävän upeaksi tavaksi palvella kuolemaa lähestyvän perhettä.

– Koulutettu vapaaehtoinen voi olla se, joka lähtee esimerkiksi päivystämään saattohoidettavan vuoteen ääreen. Näin ehkä vuorokausiakin putkeen valvoneet omaiset pääsevät nukkumaan. Siinä kaikessa arkisuudessa on jotakin hienoa ja ehkä jopa pyhää.

Korjaus kello 9.35: Otsikossa luki virheellisesti, että kirja oli kirjoitettu isän kuoleman jälkeen, mutta kyse oli isän sairauskohtauksesta.

Kuolemaa ei tarvitse kohdata valmistautumatta – Sarianne Hartonen kirjoitti isänsä kuoleman jälkeen opaskirjan muille

Kuolemaa ei tarvitse kohdata valmistautumatta – Sarianne Hartonen kirjoitti isänsä sairauskohtauksen jälkeen opaskirjan muille

Kuolemaa ei tarvitse kohdata valmistautumatta – Sarianne Hartonen kirjoitti isänsä sairauskohtauksen jälkeen opaskirjan kuolemasta