Ensimmäisen rukoustaulunsa Eeva Virtanen lahjoitti vuonna 2000 Vekaranjärven varuskuntaan. Isä meidän ripustettiin Sotilaskodin Hiljaiseen huoneeseen. Seurakunnan ohella 90-vuotiaan sydämellä on sotilaskotityö, jonka hän aloitti 48 vuotta sitten.

Isä meidän -tauluja Virtanen on virkannut yksitoista ja Herran siunauksia viisi – yhden viroksi, lahjaksi Tallinnaan.

Uskontunnustuksia on kaksi, Jaalan kirkossa sekä Kuusankosken seurakuntakeskuksessa, missä virkkuutyö löysi paikkansa henkilöstön taukohuoneessa korona-aikana.

– Vestippa tuli sekä omaan että pojan silmään, kun näimme taulun seinällä, Virtanen hymyilee.

Käsistään kätevä Selänpään tyttö teki työuransa tekstiilialalla Lahdessa ja Kouvolassa, muutti avioiduttuaan puolisonsa kotitilalle Iitin Koskenniskalle ja viihtyy nyt Jaalassa.

– Olen sanonut, että kun tämä mummo kuolee, arkkuun pitää laittaa sukkulat ja virkkuukoukku. Taivaassa kyllä riittää kultalankaa.

Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Viisi vuotta sitten sydänvaivojen takia sairaalaan joutunut Virtanen ohjeisti lääkäriä:

– Älä katso ikää. Laitat vain minut kuntoon!

”Reppuuni mahtuu sekä ilon että surun sanomaa”

Kuukausia vievä virkkuutyö alkaa tarkalla suunnittelulla ja ruutupaperipiirroksella. Koko ajan on laskettava, että rivit, kuvat ja kirjaimet täsmäävät. Mallit ovat omia, ja materiaalina Eeva Virtanen käyttää kalastuslankaa.

Keskittymistä vaativan käsityön keskeyttää usein puhelin. Niin moni tahtoo kuulla Virtasen äänen, ja vielä useampi kaipaa kuuntelijaa, koronan hellitettyä yhä enemmän myös kasvokkain.

– Minulle on annettu tämä tehtävä. Eevan reppuun mahtuu ilon sekä surun sanomaa, eivätkä ne sieltä minnekään lähde.

Paitsi taivaaseen Isä Jumalalle, jolle Virtanen viestii:

– Minä se täällä taas yritän yhteyttä. Ymmärrän kyllä, että jono on pitkä.

Iltaisin Virtanen kiittää saamistaan voimista, joita voi jakaa muillekin.

Uskon hän sai lahjaksi lapsuuskodista.

–Viimeisillä voimillaan isäni luki Herran siunauksen minulle, seitsemästä lapsestaan nuorimmalle. Se kantaa yhä.