Helsingin Ryhmäteatterin näytelmässä Vaellus Karunlahden seurakunta lähtee Lappiin vaellukselle, jonka joku kokee pyhiinvaellukseksi, toinen työyhteisön virkistysmatkaksi. Joukkoon lyöttäytyy myös hiippakunnan hössöttävä työnohjaaja (hervoton Sari Mällinen), joka on saanut piispalta piilo-opetussuunnitelman eli salaisen tehtävän.

Riitaisassa ryhmässä on jännitteitä. Kirkkoherra (Pihla Penttinen) tietää jonkun työkaverin valittaneen hänestä tuomiokapitulille. Liberaalina feministinä hän epäilee konservatiivista kappalaista (Robin Svarström), joka hävisi hänelle kirkkoherranvaalissa.

Kirkkoherralla ja nuorisotyöntekijällä (Santtu Karvonen) on takanaan teini-iän ihastus, ja heillä on edelleen tunteita toisiaan kohtaan, vaikka molemmat ovat naimisissa.

Komeasti virrenveisuuta vaelluksella johtava vt. kanttori, boheemi ex-keikkamuusikko ja homoseksuaali (Lassi Alhorinne) on kirkkoherran veli.

Joukon mystisin hahmo on suntio (Minna Suuronen), joka joutuu kantamaan raskasta ristiä, vaikka on voimiltaan heikoin. Maan hiljainen kantaa myös raskasta salaisuutta. Suntio pesee toisen jalat ja toivoo, että kirkkoherra valvoisi hänen kanssaan viimeisen yön, mutta taas saattaa käydä kuin Getsemanessa kerran.

Keski-iän kriisikin pukkaa päälle

Kukin vaeltaja on kriisissä, ihmissuhteiden, työn, identiteetin, kärsimyksen tai kuoleman kanssa. Keski-iän kriisikin pukkaa monen päälle. Tässäkö elämä oli? Tuntuu tyhjältä, jotain puuttuu.

Intensiivinen ja vaarallinen reissu vaikeassa maastossa nostaa pintaan salatut tunteet. Niitä ei ehkä pitäisi jakaa työtovereille, muttei siltä voi aina välttyäkään. Kipuilevissa hahmoissa on myös hauskat puolensa, ja näytelmä tarjoaa monet makeat ja myötätuntoiset naurut.

Kirkkoa ei pilkata. Käsikirjoittaja Anna Krogerus tietää, että monet seurakunnat ovat hankalia työyhteisöjä. Työntekijöihin kohdistuu painetta olla ”hyvä ihminen”.

– Kiltteyden alla lymyää usein aimo annos piiloaggressiivisuutta. Samaa tautia näen teattereissa, joissa poikkeuksetta ollaan ”hyvien asioiden” puolella, mutta ihanteet eivät aina yllä omien toimien tasolle.

Vallankäyttö ja ihmisten kohtelu saattaa olla rumaa, vaikka idealistinen sanahelinä olisi miten kaunista.

– Molemmissa yhteisöissä ihmisen ristiriitaisuus on kuitenkin syvästi tunnustettu asia, jopa arvo – ja työkalu. Silloin myös aito mahdollisuus myötätuntoon on aina olemassa.

Kirkolla ja teatterilla on yhteiset juuret

Krogerus halusi kuvata työyhteisöä, jossa on samantapaisia ristiriitoja kuin teatterissa. Kirkolla ja teatterilla on yhteiset juuret. Niiden ytimessä on yhteisöllisyys ja muita immateriaalisia arvoja.

– Olemme yhä samassa veneessä. Sekä teatteri että kirkko ovat olemassa tuodakseen yhteiskuntaan muita arvoja kuin rahan arvon, mutta ne ovat syvästi riippuvaisia talouden rakenteista ja ruokkijan kädestä. Siinä ristiriidassa eläminen kuluttaa.

Molemmat yhteisöt yrittävät ”epätoivoisesti täyttää penkkirivejään”.

– Välillä ollaan valmiita tekemään aika isoja joustoja omista syvimmistä arvoista, että ”yleisö tulisi”. Rivit penkissä harvenevat ja harmaantuvat.

Näytelmän seurakuntakin on kovan säästökuurin edessä. Talous on tietysti kehällinen asia verrattuna pyhiin ydintehtäviin. Krogerus näkee, että pyhän kokeminen tai luomisen hetki kysyy aina antautumista.

– Täytyy eksyä tutuilta reiteiltä. Esittää kysymyksiä, joita mieluummin väistelisi. Pudota raajat levällään tottumusten tuolle puolen.

Harhaillessa saattaa löytyä aito katumus, anteeksianto ja rakkaus.

– Jotta voisi luottaa täydesti elämään, on voitava luottaa täydesti myös kuolemaan.

Vaelluksessa eksytään nautittavalla ja tärkeitä kysymyksiä herättävällä tavalla.