Ihmettelen, miksi suomen kielessä puhutaan uskonnosta. Yleisin sana Euroopan kielissä on latinasta peräisin oleva religio, jonka alkuperäisillä merkityksillä ei ole juurikaan tekemistä uskomisen kanssa. Uskonto-sanan loi 1848 Paavo Tikkanen Suometar-lehteen.

Mikael Agricolasta alkaen oli käytetty sanaa usko ja uskonoppi, jotka Christ-etuliitteellä varustettuna merkitsivät kristinuskoa. On luultavaa, että Tikkasen valinta perustui haluun välttää sitä, ettei loisi uudissanaa ruotsin kielen pohjalta. Ainakin yksi vaikutin lienee ollut edistää sivistyskieleksi nousemassa olevan suomen asemaa.

Sanalla on aina ensiksi mieleen tulevaa laajempia merkityksiä. Esimerkiksi latinan credo, jonka olemme tottuneet merkitsevän uskomista ja uskontunnustusta, voidaan kääntää myös sanalla luotan. Silloin näkökulma kääntyy lausujan uskosta Jumalan luotettavuuteen, ihmisen suorituksesta Jumalan ominaisuuteen.

Millaiseksi suomalaisten käsitys asiasta, jota kutsumme uskonnoksi, olisi muodostunut, jos Tikkanen olisi muovannut suomenkielisen vastineen religiosta? Painottaisimmeko nykyistä vähemmän uskomista ja enemmän religion merkityksiä? Latinan religio tarkoitti alun perin huolellista uudelleenlukemista. Cicero johti sanan verbistä relegere, käydä tai lukea uudelleen läpi. Sittemmin sisällöksi muodostui arvelu, empiminen, taikauskoinen pelko ja huoli.

Myöhemmin religio yhdistettiin teonsanaan religare, joka merkitsee kiinni sitomista. On houkuttelevaa ajatella, että sanan re-alku viittaa sitomiseen aikaisemmin vallinneeseen. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä johtopäätöstä, että vanhoillisuus olisi ainoa oikea tapa kohdata vaikeita kysymyksiä.

Vanhassa pysymisen ja uudistuksen välisestä suhteesta ei ainakaan kristikunta ole tähän mennessä löytänyt ratkaisua. Olisiko mahdollista ajatella, että uskonnon sijasta puhuttaisiin kiinnittymisestä tai luottamuksesta? Millaisen sisällön se ajatuksiimme tuottaisi? Ainakin se herättäisi kysymyksen: Mihin kiinnittyä, mihin luottaa? Tarjolla olisivat silloin vanha ja uusi, eli jouduttaisiin taas pohtimaan vanhoillisuuden ja uudistuksen jännitettä.

ON USKALIASTA valita jonkin käsitteen merkityssisällöstä vain osa ja verrata sitä toisen käsitteen osaan. Koska tässä tapauksessa se voi panna meidät kysymään, olemmeko ottaneet kaikki mahdollisuudet huomioon. Vertailen uskonto-sanan ja kiinnittyminen-sanan merkityssisältöä kumpaakin kaventaen. Uskomiseen kuuluvat luottaminen ja rohkeus. Kiinni-sanaan liittyvään kiinnittymiseen kuuluvat vakuuttuminen ja lujittuminen. Ei liene kovin väärin sanoa, että kaikki nämä merkitykset sisältyvät käsitteeseen, jota kutsumme uskonnoksi. Kysymys on silloin painotuksista. Mitä painotamme omassa ajattelussamme? Viittaako uskominen enemmän yksilön toimintaan ja kiinnittyminen yhteisöön?

Historiasta tiedämme, että uskontojen tapaan kristinuskokin loi yhteisöjä, seurakuntia, joista muodostui kirkko. Sen tehtäväksi vakiintui yhteisöjen ylläpito yhteisen uskon kautta. Pietismi rupesi sitten painottamaan henkilökohtaista uskoa, mutta ei hävittänyt yhteisen uskon merkitystä.

Ruotsin kielessä käsite on religion. Ruotsin Akatemian sanakirjan mukaan humanistit ovat ottaneet sanan uudenlaiseen käyttöön 1500-luvulla. He ovat silloin määritelleet sen sisällön lähelle nykymerkitystä. On vaikeata mennä ruotsalaisen ihmisen pään sisään tutkimaan mitä religion-sana hänelle tarkkaan ottaen merkitsee. Luultavasti suurin piirtein samaa kuin uskonto suomalaiselle, mutta olisi mielenkiintoista tietää jotain nyansseista. Luultavasti niitä on tutkittu.

YLIOPISTOLAITOKSEN SYNTYESSÄ sen piirissä harjoitetut ja opetetut tieteenalat asettuivat sellaiseen järjestykseen, että ensimmäinen kaikille opiskelijoille pakollinen opiskeltava oli filosofia. Sen jälkeen saatettiin valita ala, jolle lähteä. Ylimpänä hierarkiassa oli teologia, jolle erinomainen suomen kielinen nimi on jumaluusoppi. Voidaan tietysti väittää, että teologian asettaminen huipulle heijasti kirkon valta-asemaa ja sittemmin pyrkimystä tuon aseman säilyttämiseen, mutta tuskin asia on näin yksinkertainen. Kyllä hierarkian muodostumiseen vaikutti ihmiskunnan yhteinen kokemus siitä, mikä lopulta on tärkeintä, absoluuttista, sellaista mitä ei voi ylittää. Tuleeko vastaan religare, kiinni sitominen, ja nyt ehkä mukana sävy kaiken yhteen sitomisesta?

Pitää muistaa, että yliopistot kehittyivät kukoistukseen ennen 1500-lukua.

KUN SEURAA nykyistä keskustelua uskonnonopetuksen eli nykytermein katsomuskasvatuksen kehittämisestä, voi hätkähtäen todeta, että keskustelussa esiin tulevia näkemyksiä esitettiin miltei samoin sanoin Suomen koululaitosta rakennettaessa 1860-luvun loppupuolella. Ehkä selvin kanta esitettiin Helsingfors Dagbladetissa marraskuussa 1868:

”Tarvitaan vain, että samoin kuin jo olemme erottaneet kansakoulun papistosta ja kirkosta, erotamme uskonnonopetuksen täydelleen koulusta ja teemme jälkimmäisen puhtaasti maalliseksi ja edellisen puhtaasti kirkolliseksi asiaksi.”

Jatkossa lehti perustelee näkemystään: ”Uskonto on nimittäin asia, joka koskee yksinomaan ihmisen suhdetta Jumalaan ja Luojaansa sekä kaikkia niitä monenlaisia kysymyksiä, mitkä ovat tämän kanssa yhteydessä. Mutta porvarillisen yhteiskunnan ja siinä vallitsevan elämän kanssa sillä ei ole välittömästi mitään tekemistä.”

Näin pääasiassa, tai lehden kannan mukaan oikeastaan kokonaan, uskoon perustuvat elämänkysymykset siirretään ajatusten roskapankkiin, jolla ei ole osaa eikä arpaa yhteiskunnallisen elämän perustassa. Niitä saa kyllä vapaasti pohdiskella, mutta ne ovat yksityisasioita vailla yhteisöllistä merkittävyyttä.

Tämä näkemyshän tuli sittemmin vallitsevaksi työväenliikkeessä, kun siinä pääsi voitolle marksilainen ajattelu. Suomalaisessa arkitodellisuudessa tuli yleiseksi ajattelu, että uskonnosta ei puhuta, koska siitä tulee vain riitaa. Periaate rinnastui usein siihen, että sairauksista ei puhuta.

ENTÄ JOS uskonnon sijasta olisikin vakiintunut käyttöön religiosta johdettu sana? Olisiko silloin ajateltu enemmän kiinnittymistä kuin uskomista, yhteisöä kuin yksilöä? Olisiko jouduttu kysymään mihin kiinnitytään ja näin toteamaan, että tarjolla ovat ihmiskunnan yhteiseen kokemukseen perustuvat asiat, joita juuri uskonnot pitävät esillä?

Olisiko kristinuskon piirissä elävän kansakunnan ollut helpompi ymmärtää, että juuri Raamattuun on kirjattu perustavanlaatuiset elämänkysymykset, joita kukaan ei välty kohtaamasta? Olisiko niin sanottujen kulttuurikristittyjen helpompi elää, kun ei tarvitsisi jumittua kysymykseen Jumalan olemassaolosta?

Kirjoittaja on kirjailija.