Euroopan ja myös Pohjois-Amerikan luterilaiset ja muut perinteiset kirkot ovat jo vuosikymmenien ajan poteneet kuolemantautia. Sehän kirkoilla matemaattisesti katsoen lienee aikanaan edessä, jos jäsenkehitys ei ala tervehtyä.

Suomessa luterilaiseen kirkkoon kuuluvuudessa kahden kolmasosan osuuden raja rikottiin pari vuotta sitten. Nyt maamme asukkaista 65 prosenttia tai absoluuttisin luvuin runsaat 3,5 miljoonaa on kirkon kirjoissa. Se on paljon, vaikka paljon vähemmän, kuin vuosikymmeniä sitten.

Hälyttävintä on lapsikasteiden määrän romahtaminen. Vaikka myöhemmällä iällä tapahtuneet kasteet paikkaavat tilastoja, on ”kastekato” hyvin vakava kirkon tulevaisuuden indikaattori.

Jäsenennusteiden mukaan kolmen miljoonan jäsenen alle mentäisiin runsaan vuosikymmenen kuluttua.

Luterilaiset kirkot tekevät jäsenkurimuksesta huolimatta vakaasti väkevää työtään: ne julistavat sanaa ja jakavat sakramentteja, kasvattavat sekä tekevät ja tukevat diakoniaa, lähetystyötä ja muuta sopivaa.

Tässä arjen pyhässä työssä ei seurakuntien tai koko kirkon suuruudella ole ratkaisevaa merkitystä. Syntiset saavat edelleen kuulla, että Jumalan Karitsa ottaa pois maailman synnin.

Kirkko tekee työtään, jotta maailma uskoisi ja pelastuisi.

KUTISTUVA KIRKKO kaipaa silti myös uutta teologiaa. Vaikka sen identiteetti pysyisi kansankirkkona – ja miksipä ei pysyisi – teologian ytimessä ovat kirkon lähetystehtävä, kirkko-oppi ja suhde ympäröivään yhteiskuntaan. Tietyistä kirkkopolitiikkaan piiloutuneista uusvaltiokirkollisista pyrkimyksistä huolimatta paluuta entiseen ei ole. Julistus-, kasvatus- ja karitatiivinen työ on sorvattava aikaan, jossa kansankirkkona edustetaan kulttuurissa selkeää vaihtoehtoa – ja osoitetaan tietä taivaaseen.

Myös kirkon työn tarvitseman uskonnon- ja muun vapauden säilymisestä on yhteiskuntasuhteissa huolehdittava: tämän päivän itsestäänselvyydet eivät arvaamattomassa tulevaisuudessa välttämättä säily sellaisina.

Kirkon olisi myös jaksettava pitää itseymmärryksensä teologisesti kunnossa. Maailman suosion kalastelu voi joskus houkuttaa, mutta ei auta pitkälle. Mutta onko kirkolla sanottavaa, onko suola edelleen suolaista? Houkuttaako sitä trendikäs vähäsuolaisuus? Vai joko kirves on pantu puun juurelle? Itse kirkon ei myöskään pitäisi itselleen kuoppaa kaivaa.

Kaiken voivottelun jälkeen: tilastoista ei sittenkään pitäisi olla liian huolissaan. Kirkon pitkässä tarinassa on ala- ja ylämäkiä. Entäpä, jos kirkkojen uudistuminen sittenkin olisi jo nurkan takana?

Kirkon Herra on Kristus. Uskon ja rakkauden yhteyteen kuuluu aina myös toivo.

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!