Juoksu on pieni pyhiinvaellus, vauhdikkailla maratoneilla ja pitkillä ultramatkoilla monesti nähty Nurmijärven kappalainen Anna-Kaisa Poikkimäki, 45, kiteyttää.

Seksuaalineuvojaksikin kouluttautuneen papin mielestä on hienoa, että kirkossa nähdään nykyään yhä selvemmin ihmisen olevan kokonaisuus kaikkine puolineen ja tarpeineen.

Pyhiinvaellusperinteen uudelleen löytäminen kertoo tästä evankeliumin todeksi elämisestä myös ruumiillisuuden ja konkreettisen tekemisen kautta.

– Juoksu on pyhiinvaelluksen tapaan hyvin kokonaisvaltaista toimintaa. Minulle se on eläväksi tulevaa armoa. Ihminen voi kokea fyysisessä liikkeessä jotain jumalallista.

Poikkimäellä on muutamia lempipyhiinvaellusreittejä. Tietyn sillan, mutkan ja mäen kohdalle juostessaan hän ajattelee jotain ihmistä tai rukoilee tämän puolesta. Hän muistaa lähipiiriä, ystäviä, työssä kohtaamiaan ihmisiä, luonnon kauneutta, koko maailmaa.

Ajatuksia, mieltä ja sielua puhdistava juoksu auttaa Poikkimäkeä pääsemään irti maailmallisista murheista, työstä ja stressistä. Se on hänelle paljon muutakin kuin urheilua: elämäntapa, akkujen lataamista, yksinoloa, ulkoilua. Sukellus omaan sieluun ja mieleen – puhetta Jumalan kanssa tai Jumalalle.

– Juoksu on miniretriitti, oma hetki, jossa prosessoin mielen päällä olevia asioita. En koe muita retriittejä omakseni. Minulle riittää tunnin tai parin juoksu yleensä päivittäin ja pitkä 30 kilometrin lenkki kerran viikossa tai kahdessa.

KESTÄVYYSJUOKSU ON yksinkertaista ja maanläheistä hengellisyyttä, vielä koukuttavampaa ja meditatiivisempaa kuin kävely, kokee 18-vuotiaana harrastuksen aloittanut Anna-Kaisa Poikkimäki.

– Ymmärrän, että esimerkiksi hiihto tai muu kestävyyslaji tuottaa joillekin samanlaisia kokemuksia kuin juoksu minulle.

Kevyestä ja kauniista päkiäaskelluksestaan tunnettu, erittäin kovakuntoinen elämäntapajuoksija tarkkailee lenkillä liitäessään luontoa, lähiympäristöä ja vuodenaikojen vaihtelua kuin kaikkeuteen ja Jumalan todellisuuteen sulautuva mystikko.

– Minä elän ja olen. Tunnen olevani yhtä kaiken kanssa. Maa on jalkojeni alla ja tuuli käy. Hengitän, rukoilen hiljaa ja juoksen näillä jaloilla ja käsillä.

Kesä on yleisesti juoksijoiden juhla-aikaa, mutta Poikkimäki nauttii juoksusta syksylläkin, kun ilma on kuulas, raikas ja helppo hengittää. Hän tykkää myös märästä ja pimenevästä marraskuusta, jolloin luonto on karu ja graafisen kaunis.

Liukkaana ja kylmänä talvena juoksumatto saattaa tulla tarpeeseen. Kevät taas tarjoaa tuoksuineen ja väreineen luonnon ”valtavan elinvoiman purkauksen”. Luomakunnan voima on vahvasti aistittavissa askeltaen.

– Vastatuuleenkin on todella hienoa juosta ja myötätuuleen meneminen on kuin lentäisi!

Tuulesta tulee teologin mieleen Pyhä Henki, jota ei näy, mutta jonka vaikutus tuntuu.

– Oman pienuuden kokee varsinkin myrskyssä tai kovassa tuulessa. Maisemassa maadoitun ja näen oman paikkani maailmassa.

ARMOITETTUJA luostarikilvoittelijoita ja juoksijoita yhdistää yleensä pyrkimys systemaattisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Pitkässä juoksussa rutiinit suojaavat. Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua — ja takaa turnauskestävyytesi.

Anna-Kaisa Poikkimäki hoitaa hengellisyyttään ja kuntoaan säännöllisesti. Joihinkin harjoituspäiviin kuuluu sekä aamu- että iltatreeni.

– Juoksu on minulle kuin hampaiden harjaus. Rutiini, joka ylläpitää hyvinvointia.

Saarnat kypsyvät usein lenkillä, joka saa ajatukset lentämään.

– Rankat hautajaiset puran pois mielestä juostessa, jolloin rauhoitan ja nollaan itseni. Kesän rippileireillä latasin akkuja aamulenkillä, muiden pitämien oppituntien aikana ja joskus nuorten kanssa lenkkeillessä.

Erityistä iloa kappalaiselle suovat arkivapaat, jolloin hän saattaa kipaista aamupäivällä pitkän lenkin ilman että yksikään sielu kaipaa häntä.

– Juoksun flow-tilaan pääseminen on mahtava tunne. Silloin sitä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Ja hyvänolon tunne pitkän lenkin jälkeen on uskomattoman hieno.

KEHOTUS ”kohtuus kaikessa” ja käsky ”muista pyhittää lepopäivä” pätevät juoksussakin. Anna-Kaisa Poikkimäki tunnustaa, ettei ole tätä aina muistanut.

– Korona-aikana homma lähti lapasesta. Kilometrejä tuli järkyttävät määrät. Juoksin päivittäin, usein aamu- ja iltalenkin. Sellainen rytmi melkein ilman välipäiviä oli kropalleni liikaa.

Yli 900 kilometrin kuukausitahti tuotti parissa kuukaudessa pahan reisiluun rasitusmurtuman, josta toipumiseen meni puoli vuotta. Se oli ”hengellisesti rankka kokemus”, joka kuulostaa melkeinpä niin sanotulta sielun pimeälhtä yöltä.

Tuona aikana toipilaasta tuntui pahalta katsoa muita kirmailemassa lenkkipoluilla, sillä hän kaipasi juoksemista niin kovasti. Sama sielua kalvava tunne oli molempien raskauksien aikana.

– Raskaana tunsin hirveää kateutta katsoessani muiden maratoonareiden menoa. Kroppa oli tottunut puhdistavaan hikoiluun. Saunoin päivittäin, siihen tuli fyysinen tarve.

Myös korona-ajan pakkopysähdyksessä kateuden kuolemansyntiin lankeaminen lienee ollut lähellä — juoksunhimon ja kilometrien ahnehtimisen seurauksena. Pappi joutui opettelemaan kohtuullisuuden kardinaalihyvettä ja kristillistä nöyryyden hyvettä.

– Olen nyt armollisempi itseäni kohtaan ja ymmärrän lepopäivien merkityksen. Olen oppinut kuuntelemaan kroppani viestejä ja minusta on tullut lempeämpi.

Poikkimäki oppi, ettei juoksemistakaan voi ”vetää överiksi”. Kun kilometrimääriä joutui vähentämään, se laittoi körttiläisen nöyräksi ja pienelle paikalle. Kilvoittelu kohtuullisuuden sisäistämiseksi on silti yhä kesken.

Juoksemisesta tulee helposti riippuvaiseksi. Jos harrastus pysyy jotenkin kohtuuden rajoissa, se on kuitenkin verrattain hyvä addiktio.

– Ellen pääse muutamaan päivään juoksemaan, tulen kiukkuiseksi ja levottomaksi. Olen addiktoitunut lajiin, se on myönnettävä, mutten koe huonoa omaatuntoa, jos lenkki jää joskus välistä.

SIELUNHOIDOLLINEN ja terapeuttinenkin vaikutus juoksulla on. Jalo laji auttaa käsittelemään suuria tunteita ja rauhoittaa mieltä.

Kun Anna-Kaisa Poikkimäen äiti kuoli elokuussa 2016, neljä lasta ja isä olivat paikalla. Aamulla kaikki lapset lähtivät lenkille, jokainen eri suuntaan.

– Juoksin silloin lapsuudenmaisemassa, joka ei enää koskaan ollut sama. Se oli hyvästelyä, kiitollisuutta ja lohduttavaa.

Suruunsa juossut tytär tunsi, että tutut maisemat — tutut tiet, talot, metsät ja pellot vehnästä kultaisina — ottivat osaa hänen suruunsa.

– Se oli hyvin hengellinen kokemus.

Raamatun kaunein kuva juoksemisesta on Tuhlaajapoika-kertomuksessa, joka vastaa parhaiten Poikkimäen jumalakuvaa. Isän luokse voi aina palata. Tuhlaajapoika juoksee isän luo ja isä juoksee vastaan.

– Vaikka me kuinka pöljäilisimme ja eläisimme Jumalan selkäpuolella, kasteessa annetut lupaukset ja Jeesuksen pelastusteot koskevat meitä koko elämän. Jumala ei meitä hylkää, vaikka me hylkäisimme hänet.

Kun kunnostaan, sielustaan ja sen temppelistä huolta pitävä Anna-Kaisa Poikkimäki kerran kuolee, hän toivoo, että hautajaisissa luetaan kappale Timoteuksen kirjeestä.

”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele…”

MITÄ PIDEMPIÄ matkoja juoksen, sitä helpommin voin lähestyä meditatiivista rukouksen tilaa, kertoo ultramatkoja, polkujuoksuja ja maratoneja harrastanut Vilppu Huomo, 44.

Espoon tuomiokirkkoseurakunnan pastori palasi kesällä vuoden väitöskirjavapaalta. Hän tutkii Suomen ja Ruotsin luterilaisten kirkkojen sekä Luterilaisen maailmanliiton käsityksiä ympäristökriisistä ja ilmastonmuutoksesta.

Huomo juoksee ympäri vuoden kaikenlaisessa säässä, mieluiten metsissä, poluilla ja vuorilla.

– Se on tapa asettua suhteeseen oman itsen, luonnon ja Jumalan kanssa. Yksinkertainen tekeminen auttaa riisumaan ympäriltä kaikki häiriötekijät.

Keskiaikaisessa spiritualiteetissa oli selkeänä ajatus, että Jumala voidaan kohdata luonnossa, ja hänen työnsä voidaan nähdä jokaisessa luontokappaleessa.

– Tämä näkeminen vaatii harjoittelua. Se ei tapahdu niin, että avaanpa silmät ja katson, mutta juostessaan säännöllisesti luonnossa ihminen voi harjaantua hiljalleen tähän suuntaan.

Luonto yleisesti ja vuoret erityisesti laittavat Huomon omalle paikalleen kosmoksen kokonaisuudessa ja palauttavat mittasuhteiden tajun.

– Vuorten avaruuden, valtavuuden ja pysyvyyden edessä ymmärrän väistämättä pienuuteni ja sen, että täällä ollaan vain vierailemassa. Vierailijana minun on kysyttävä, miten voin toimia kunnioittavasti tätä kaikkea kohtaan.

VILPPU HUOMO löytää harrastuksestaan sukulaisuuden luostariperinteestä tuttuun ajatukseen ”tee työtä ja rukoile”. Konkreettinen ruumiillinen tekeminen on väline omien ajatusten ja oman sisäisen hälyn hiljentämiseen.

Juoksun aikana hän kertaa tavallisesti mielessään yksinkertaista, selkeää ja meditatiivista rukousta.

– Saatan toistaa vaikka jotain Taizé-laulua. Virretkin sopivat jossain määrin tähän tarkoitukseen, etenkin pitkässä ja intensiteetiltään matalammassa suorituksessa.

Maraton on Huomon tapauksessa nopeatempoista juoksua. Hän on taittanut matkan aikaan 2.57, josta esimerkiksi tunnetut kovan vauhtilinjan juoksijakirkkoherrat Hans Tuominen ja Olli-Pekka Silfverhuth ovat saaneet vain uneksia maratoniensa viimeisen parin minuutin aikana.

Huomon juoksemat ”vuoriultrat” ovat olleet useimmiten noin sadan kilometrin mittaisia. Eritoten Alpeilla useita ultramatkoja juossut Huomo on huomannut virsien toimivan parhaiten, kun meno on hyvin hidasta, esimerkiksi silloin kun edessä on tuhannen metrin nousu.

Jyrkät alamäet taas vaativat aivan erityistä keskittymistä ja varomista, ettei ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kaatumisissa aika ajoin pieniä ruhjeita saanut juoksija tietää tämän kantapään kautta.

Terve pelko, kipu, epävarmuus ja vaaratkin vaanivat vuoriultraajan kannoilla, ellei tämä pidä varaansa. Rohkeus on kardinaalihyve, mutta uhkarohkeus on pahe.

– En pelkää vuoria, mutta niillä juostessa on oltava aina järki päässä ja varovainen. Joitakin vuoriultraajia on kuollut esimerkiksi paleltumalla kuoliaaksi. Minulla on mielikuva, että he ovat luistaneet säännöistä ja pakollisista varusteista.

LUONNON KESKELLÄ tapahtuva pitkäkestoinen suoritus on Vilppu Huomon mielestä jo itsessään spirituaalinen kokemus. Eteenpäin maisemassa tasaisesti menevä ihminen kokee olevansa voimakkaasti läsnä juuri tässä hetkessä.

Maastosta, säästä ja vuorokauden ajasta riippuen kokemus on toki hyvin erilainen.

– Yön halki juoksuun liittyy oma erityinen rauhallisuutensa. Juoksija näkee juuri sen, mitä otsalamppu antaa myöten. Kylien ja kaupunkien valot näkyvät jossain etäällä.

Alpeilla voi kuulla pimeässä lehmiä ja hiljalleen myös lintuja aamun sarastaessa. Näkymä voi vaihtua äkisti, kun aurinko nousee ja koko luonto avautuu.

Juoksija kysyy itseltään, mitä merkitsee, että minä olen yhtenä luontokappaleena Jumalan rakkauden kohde. Mikä on minulle oikea tapa vastata tähän ajatukseen?

– Ekoteologiassa yksi selkeä vastaus on, että koko luomakuntaa voi ajatella yhteisönä, josta ihminen on yksi osa. Olemme perustavalla tavalla riippuvaisia kaikesta muusta.

Tästä tosiasiasta seuraa eettinen imperatiivi tai käsky suojella luomakuntaa ja edistää kaiken muun elämän kukoistusta ja hyvinvointia, Vilppu Huomo näkee.

– Luonnon kauneus kertoo Jumalasta ja välittää sitä hyvyyttä, mitä Jumala on. Tämän voi kääntää eettiseksi käskyksi varjella, turvata ja vaalia sitä kauneutta.

Juokseminen sinänsä on hyvin ekologista ja luontoystävällistä toimintaa, mutta lentäminen ulkomaille juoksemaan jättää verrattomasti isomman hiilijalanjäljen kuin lenkkikengän painauma polulla.

– Tunnen monen muunkin asian edessä ympäristöahdistusta. Harrastuksessani kiteytyy länsimaisen elämäntyylin kaksinaisuus. Tuhoamme luontoa niillä hyvilläkin asioilla, joita teemme.

Ekologisen jalanjäljen pienentämisen kannalta yhteiskunnan rakenteita on uudistettava. Kirkon pitäisi pyrkiä vaikuttamaan entistä enemmän ekologisen kriisin ja ilmastonmuutoksen estämiseksi, Huomo painottaa.

MARATONIA KUTSUTAAN yleisurheilussa ”kuningasmatkaksi”.

Vaatimattomaan tyyliinsä Vilppu Huomo tähdentää, että kestävyysjuoksun hengelliset ilot ja ulottuvuudet ovat yhtä lailla löydettävissä vaikkapa pyöräilyn, hiihdon, kävelyn tai vaeltamisen kautta.

Vaikka juokseminen voi olla fyysisesti raskasta, lähtökohtaisesti kyse ei ole itsensä rankaisemisesta, kiusaamisesta tai kurittamisesta.

– Ytimessä on hyvin fundamentaalisella tavalla ilo. Juoksen ilon kautta. Vaikkei joka hetkestä nauttisi, fyysinen raskaus on vain pintaa. Syvätasolla toiminta on mielekästä ja elämää rikastuttavaa.

Myös kiitollisuus ja Jumalan kunnioitus kumpuavat esiin antaumuksellisen juoksijan sielusta.

– Tämänkin hetken sain nähdä ja kokea juosten!

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä