Sekä katolisen, ortodoksisen että luterilaisen – ja epäilemättä monen muunkin kristillisen teologisen tradition mukaan – pappisvirka kuuluu kirkon olemukseen. Se ei siis ole kirkkoon ympätty lisäke.

Pappeus on teologisesti kirkolle tärkeää ja usein kirkkojen ympärillä käytävässä keskustelussa myös kiihottava aihe. Papithan sille kirkolle yleensä kasvot julkisuudessa antavat.

Papit ovat kuitenkin tulevaisuudessa entistä harvinaisempia ilmestyksiä, ainakin Euroopassa: pappispula alkaa monessa kirkossa olla todellisuutta.

Katolinen kirkko on Euroopassa jo vuosikymmeniä kohdannut vähentyvien pappiskutsumuksien realiteetit. Seminaareja on suljettu – esimerkiksi Irlannissa opiskelijoiden määrät ovat romahtaneet.

Kauan myös ”vientiin” pappeja tuottaneessa Puolassakin määrät ovat pienentyneet. Yleisesti ottaen katolinen papisto vähenee ja ikääntyy koko Euroopassa. Selibaattiin sitoutuva elämäntapa koettaneen vaativana. Mutta on varmasti muitakin syitä.

Britannian anglikaanisissa kirkoissa ja Euroopan luterilaisilla alueilla pappispula ei ehkä ole aivan katolisen kirkon luokkaa. Mutta jo vuosien ajan on uutisoitu siitä, että myös lännessä pappispula on jo käsillä. Esimerkiksi Ruotsin kirkko katselee pappispulassaan Suomeen, joka on näissä asioissa – toistaiseksi – vielä melko hyvässä tilanteessa.

On hyvin mielenkiintoista, että pappisuralle ei enää entisessä määrin hakeuduta niissäkään kirkoissa, jotka jäsenmäärien romahtamisesta huolimatta toistaiseksi yleensä pystyvät maksamaan papeilleen jonkinlaista säällistä palkkaa. Liekö syynä muiden mielenkiintoisten, mutta paremmin palkattujen urien vetovoima? Vaiko se, ettei kirkoilla – kauheaa sanoa – olisi enää juuri annettavaa Euroopan aikuistuville nuorille? Mitä oikein on tapahtunut?

Itäisen Keski-Euroopan protestanttiset kirkot kokivat sosialismin romahdettua parin vuosikymmenen nousun. Mutta niissäkin kenties elintason nousu ja muut muutokset näyttävät vaikuttavan myös haluun ryhtyä papeiksi.

Ihan oma lukunsa on teologisen tieteen – myös kirkon työn yhden olennaisen polttoaineen – uutisten mukaan heikkenevä asema Euroopan yliopistoissa. Juuri nyt muutoksien aikana tarvittaisiin uskonnon syvällisiä ymmärtäjiä, siis ammattiteologeja.

Asia on hyvin vakava. Epätoivoon ei ole syytä, mutta kirkkojen on maanosassamme aiheellista harjoittaa myös uudenlaista itsekritiikkiä. Mikä on mennyt pieleen, kun kirkon virkaan tahtoo niin harva? Ja jos kutsumuksien ongelmat olisivat pohjimmiltaan teologisia, olisi asiassa tapahduttava todella kiireellinen herätys.

Pappisvirkahan kuuluu kirkon olemukseen.