Sukupolvien välisistä eroista suhteessa kirkkoon ja uskontoon on keskusteltu kauan. Onko kyse silkoista yleistyksistä? Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittamassa artikkelikokoelmassa Millenniaalien kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko aihetta lähestytään monelta kantilta.

Laveasti määriteltynä millenniaalit ovat 1979–1995 syntynyt sukupolvi. Kirjassa tosin käsitellään myös tätä rajausta laajemmin nuorten ja nuorten aikuisten suhdetta kirkkoon ja uskontoon.

Omaehtoinen asennoituminen korostuu

Kati Tervo-Niemelän ja Jenni Spännärin artikkeli Uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden muutos ja siirtyminen sukupolvelta toiselle suomalaisissa perheissä asettaa raamit millenniaalien uskontosuhteelle. Siinä kerrotaan, että 1980- ja 1990-luvuilla syntyneistä kaksi kolmesta ei ole ollenkaan tai on hyvin vähän uskonnollinen.

Laajimpana yhteisenä nimittäjänä millenniaaleihin on liitetty individualismi, kirjoittaa Eetu Kejonen. Tämä osoittautuu varsin kuvaavaksi.

Yksilöllisen valinnan sukupolvea määrittää tahto etsiä ja muodostaa kantansa itse. He eivät halua nojata perinteeseen tai ottaa vastaan valmista pakettia. Kirkon jäsenyys jäsenyyden vuoksi ei enää tunnu mielekkäältä, eikä sitoutuminen houkuta.

Björn Vikströmin mukaan omaehtoinen asennoituminen korostuu millenniaalien toiminnassa muutoinkin kuin suhteessa uskontoon. Millenniaalit kaipaavat yhteisöjä, joita rakennetaan alhaalta käsin, ja kirkko nähdään ylhäältä johdettuna instituutiona.

Tämä on kirkon toimintamuodoille haaste, johon on joiltain osin vastattukin. Vikström kertoo esimerkiksi kirkkomusiikin kentällä projektikuoroista, jotka harjoittelevat tiettyä esiintymistä varten. Miten kevyesti sitouttavaa matalan kynnyksen toimintaa saadaan muuhunkin seurakuntaelämään?

Uskonnollisella kentällä omaehtoinen asenne näkyy Vikströmin mukaan uskon autenttisuuden ja henkilökohtaisuuden korostamisena.

Tällöin sitoutuminen rajattuun yhteisöön ja ennalta määrättyyn oppiin tuntuu tukahduttavalta.

Sama havainto välittyy Marjukka Laihon artikkelista, johon on haastateltu 16–28-vuotiaita. Myös Laura Kallatsa toteaa, että 16–37-vuotiaat haastateltavat halusivat itse määritellä ehdot omalle uskonnollisuudelleen.

”Konservatiivi, suvaitsematon, patriarkaalinen”

Jos kokemuksellisuutta ja elämyksellisyyttä kaivataan, mutta sitoutumista yhteisöön ja oppiin ei, on kirkolla edessä murros.

Mielenkiintoinen huomio on myös Tervo-Niemelän ja Spännärin kirjoituksessa kuvattu uskontosuhteen sukupuolittuneisuus. Naisten uskonnollisuus on laskenut lineaarisesti, mutta nuoret miehet ovat aiempaa uskonnollisempia.

Selittävä tekijä saattaa löytyä Sini Mikkolan artikkelista. Sen mukaan ”patriarkaalinen eetos elää kirkossa monenlaisista syistä, jotka useimmiten liittyvät vanhan säilyttämisen tarpeeseen”.

Björn Vikströmin artikkelissa esitellyn tutkimustuloksen mukaan millenniaalinaiset ovat ikäluokan miehiä liberaalimpia. Tarjoaako tämä välähdyksen siitä, miksi nuorten naisten uskontosuhde on etäisempi?

Vikströmin artikkelin mukaan kirkkoon liitetään mielikuvat ”konservatiivi, suvaitsematon, patriarkaalinen”.

Kokoelma tarjoaa millenniaalien tarkastelun lisäksi kiintoisan katsauksen uusiin hengellisiin perinteisiin ja tulevaisuuden toivoon.

Johdannon mukaan ”teologia kasvaa siellä missä ihminen etsii, eksyy, löytää ja rakentaa”. Millenniaaleilla tuntuu riittävän intoa etsimiseen, mutta riittääkö rohkeutta löytämiseen ja pitkäjänteisyyttä yhteisön rakentamiseen?