Kolumni: Seurakunnasta pitäisi soittaa kaikkiin perheisiin, joissa syntyy lapsia

Kirkkokäsikirjan synnintunnustuksessa sanotaan: ”Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia.”

Tämä on meille hyvä synnintunnustus.

Olemme jo pitkään pelotelleet toisiamme uhkakuvilla ja hurjalla tulevaisuudella kirkon tunnuslukujen haasteiden kanssa. Vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä pohtia, mitä olemme kymmenessä vuodessa tehneet. Olemmeko keskittyneet puhumaan vai toimimaan? Onko kyse siitä, että emme tiedä, mitä pitäisi tehdä, vai onko kysymys siitä, että emme vain tee?

***

Esitän kaksi haastetta.

Haastan ensinnäkin jokaisen hiippakunnan kehittämään mallin, jossa jokaisessa seurakunnassa soitetaan systemaattisesti, mitatusti ja aktiivisesti kaikkiin perheisiin, joissa lapsia syntyy, ja niihin perheisiin, joissa on rippikoulun kävijöitä. Jos rippikouluperheitä on 300 ja jokaisen perheen kanssa puhutaan vartti, kesto on 75 tuntia.

Jos kymmenen ihmistä tekee tämän, aikaa kuluu yhdeltä ihmiseltä yksi työpäivä vuodessa. Samalla tavalla voi laskea lapsia saaville perheille soittamisen. Ideana on yksinkertaisesti olla yhteydessä perheisiin heidän elämänsä tärkeissä vaiheissa.

Toinen haaste kuuluu: miten saisimme rakennettua sellaisen kokonaiskirkollisen tavan, jolla kasvava nuori aikuinen saatettaisiin uuteen kotiseurakuntaansa opiskelupaikkakunnalle muutettaessa? Ja miten hänet otettaisiin uudella paikkakunnalla vastaan?

Olemme erittäin hyviä rakentamaan laitureita mutta huonoja rakentamaan siltoja. Eli miten teemme systemaattisen jokaista seurakuntaa koskevan mallin, jossa pois muuttavat otetaan yksi kerrallaan haltuun ja yhdistetään vastaanottavan seurakunnan kanssa?

Tämä ei voi olla vain yksittäisten innokkaiden ihmisten vastuulla.

***

Haluankin esittää alun kysymyksen uudelleen: onko kyse siitä, että emme tiedä mitä pitäisi tehdä, vai onko kysymys siitä, että emme vain tee? Jos tiedämme, mitä kirkon hyväksi ja ihmisten saattamiseksi Kristuksen omiksi pitää tehdä emmekä silti sitä tee, on syy useamminkin hiljentyä tuohon alun synnintunnustukseen.

Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan piispa.

Kuva: Jukka Granström

Lue muita Teemu Laajasalon kolumneja:

Kolumni: Seurakunnan pitää kasvaa, kuulua kaikille ja kertoa Kristuksesta

Kolumni: Vapaus sanaan antaa mahdollisuuden ennemmin puhua kauniisti kuin näpäyttää nokkelasti

Kolumni: Kuoleminen on kirkon keskiössä, ja sen ansiosta on helpompi puhua ylösnousemuksesta

Kolumni: Kirkkoherran valinta kuuluisi ensisijaisesti seurakuntalaisille, ei luottamushenkilöille

Kolumni: Onko seurakuntavaaleissa äänestäminen se, missä kirkon huoli sieluista näkyy?

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliVapaat suunnat julkistivat Päivi Räsästä tukevan kannanoton
Seuraava artikkeliKolumni: Ortodoksiviesti kutsui luterilaista pelastusoppia harhaopiksi, ja se oli tyylitajutonta

Ei näytettäviä viestejä