Pappisasessorin parahdus: elämän ja kuoleman kiertokulku

Syksy tuo aina mieleen sen, kuinka elämän ja kuoleman kiertokulku toistuu maailmassa jatkuvasti. Tällä viikolla kirkoissa vietetään myös ns. pikkupääsiäistä, joka muistuttaa siitä, kuinka Kristus voitti pääsiäisenä kuoleman ja kuolemanpelon vallan. Pidin aiheesta eilen Tapiolan kirkossa elämäni henkilökohtaisimman saarnan, jossa valotin omasta elämästä otetuin esimerkein sitä, miten kuolema ja elämä vuorottelevat jatkuvasti ihmisen elämässä. Syy henkilökohtaiseen puheeseen tällä kertaa oli se, että juuri oman kuolevaisuuden ja haavoittuvaisuuden tunteminen ja tunnustaminen on mielestäni tie parempaan elämään. Tosin ennen saarnaa mielessäni kävi kysymys, tulenko paljastaneeksi liikaa itsestäni noin 200 kuulijalle. Nuo ajatukset kuitenkin poistuivat mielestäni aika nopeasti. Olen nimittäin valinnut etenkin tänä vuonna itselleni pelottomuuden ja avoimuuden tien – silläkin uhalla, että joku saattaa väärinkäyttää avoimuuttani. Saarna onnistui hyvin ja moni halusi saarnan jälkeen keskustella kanssani tai antaa palautetta. Joillekin saarnani saattoi brutaalissa rehellisyydessään taas olla liikaa.

 

Olen kuitenkin valinnut elämässäni sen linjan, että en liikaa halua kätkeä haavoittuvaisuuttani ja siten kuolevaisuuttani, koska niiden paljastaminen usein rakentaa sillan muiden ihmisten kokemusmaailmaan. Elämä on vain liian lyhyt turhille naamareille. Toisaalta yritän muistaa myös sen, että haavoittuvaisuuden ilmaiseminen on taitolaji. Kenenkään niskaan en halua sellaisenaan oksentaa pahaa oloa, vaan yrittää löytää haavoittuvaisuuden kautta rakentavan yhteyden toisiin ihmisiin. Tämä on tuntunut toimivan ja olen ilokseni saanut paljon uusia ystäviä tänä vuonna, joiden kanssa voin jakaa hyvin syvällisiäkin asioita.

 

Olen myös tehnyt monia havaintoja elämän haavoittuvaisuuden ja kuoleman keskellä. Yksi tärkeimmistä on se, että ainakin minua on auttanut oman elämän tarinan rakentaminen. Raamattua, maailman kulttuureita ja ylipäätään ihmiselämään tutkimalla olen tullut siihen tulokseen, että kaikkea tätä yhdistää ainakin yksi yhteinen tarina ja kokemus: vaikeuksien kautta voittoon tai kuoleman kautta paratiisiin. Tämä syvältä ihmisyyttä riipaiseva teema toistuu usein myös elokuvissa, kirjallisuudessa ja taiteessa. Itse myös haen näistä inspiraatiota näistä omaan elämääni rakentaessani sen tarinaa.

 

Haluan tässä jakaa yhden tv-sarjan, joka teki minuun vaikutuksen. Kaksi vuotta sitten keskellä yhtä elämäni isoimmista kriiseistä katsoin myös tv-sarjaa nimeltä Spartacus. Sarja nimenäkin vetosi minuun, joka olen jo nuoresta lähtien elänyt jossain määrin etenkin tiettyinä aikoina spartalaisen itsekurin sävyttämää urheilijan elämää ja sellaista elän vieläkin. Tuota sarjaa katsoessa elämäntarinani vankistui ja vahvistui. Sarjassa pääosassa oleva Spartacus joutuu etenkin ensimmäisellä tuotantokaudella helvetillisiin hirveyksiin nousten aina vain vahvempana ja vahvempana. Sarjan päähenkilön koettelemukset riipaisivat jostain syvältä ja päätin, että en koskaan luopuisi yrittämisestä ja katkeroituisi, tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Tähän asti tuo päätös on ainakin auttanut erinomaisesti. Vielä enemmän minua kuitenkin riipaisi, kun sarjan katsomisen jälkeen näin dokumentin ensimmäisen tuotantokauden pääosan esittäjästä Andy Whitfieldistä, joka sarjan tekemisen aikoihin kävi suurin piirtein minun ikäisenäni omassa elämässään todellista spartalaista taistelua syöpää vastaan ja lopulta kuoli. Elämän ja kuoleman kiertokulku kietoutui ihmeellisellä tavalla toisiinsa hänenkin elämässään.

 

Miksi sitten haluan kertoa kaiken tämän juuri Sinulle? Isoin syy siihen on se, että haluan sinun huomaavan, ettet ole yksin. Jokainen meistä kuolee ja herää eloon useamman kerran elämän aikana. Elämässä nimittäin jokainen meistä joutuu väistämättä monenlaisten vastoinkäymisten uhriksi joko omasta tai muiden syystä. Jokainen meistä on haavoittuva ja kuolevainen. Vaikka ajattelenkin, että Jumalalla on mahtava suunnitelma meitä kaikkia varten, jokaisen meistä tulee kuitenkin toisaalta myös päivittäin tehdä se päätös, katkeroidunko vai käännänkö vaikeudet vahvuudeksi. Jokainen meistä voi omaksua joko katkeroituneen luovuttajan tai taistelijan identiteetin elämän tuskan ja kuoleman keskellä. Suosittelen lämpimästi jälkimmäistä. Eihän Kristuskaan luovuttanut vaikeuksissa, vaan jopa äärimmäisen tuskan ja kuoleman jälkeen nousi voittajana kuin Fenix-lintu tuhkasta. Eikö juuri Kristus kutsu meitä taisteluun katkeroitumista vastaan? Eikö hän juuri itse pahimmat kärsimykset läpikäyneenä voi auttaa meitä, joita koetellaan?

 

Pyri siis kääntämään vastoinkäymiset voitoksi ja nouse jatkuvasti Kristuksen avulla vahvemmaksi vastoinkäymisten keskeltä. Kyse ei aina ole isoista asioista, vaan useimmiten vain pienistä arkisista askeleista. Nuo pienet taisteluaskeleet vähitellen kuitenkin muuttavat elämää ja identiteettiä. Tällä tavoin kuoleman ja ylösnousemuksen kiertokulku toteutuu meidän jokaisen elämässä jatkuvasti ja päivittäin. Ylösnousemus on siis jo nyt läsnä ja usein jopa arkisella tavalla. Eikä siinä vielä kaikki! Kun sinut ja minut lyödään multiin ja taistelumme on tässä ajassa ohi, itse Kristus herättää meidät tuhkasta ja tomusta uuteen ennen kokemattoman vahvaan ja lopulliseen voittoon. Silloin todella todennäköisesti ymmärrämme vielä jotain syvempää maailmassa vallitsevasta elämän ja kuoleman kiertokulusta.

 

 

  1. Elämän ja kuoleman kiertokulku ei koske yksilöitä vaan lajeja. Kun yksilö kuolee, niin hän on kuollut eikä siitä tässä ajassa herää .
    Sehän se kuoleman pelottavuus on, että kun kuolee ,niin elämä loppuu. Kestää aikansa ,että tosissaan oppii hyväksymään oman kuoleman mahdollisuuden. Elämä varrella täytyy tapahtua tiettyjä asioita jotta lopulta voi kuolla ilman katkeruutta.

    Nuorten sotilaiden kirjeissä rintamilta oli toistuvana teemana se,että ennenkuin he kaatuvat niin he toivoivat kokevansa ainakin kerran olleensa sukupuoliyhteydessä ja kokeneet aikuismaisen humalan .

    Siviilissä on samanlaisia kaipauksia. Lisäksi ihmiset toivovat kokevansa syvän rakkauden , eläneensä perheessä, saada lapsia, voida elättää itsensä ja perheensä, tehdä ulkomaan matka, kuolevansa ennen omia lapsia, elää sopivan vanhaksi ja välttyä pahoilta sairauksilta. Jos on ollut traumaattisia kokemuksia ,niin niihin tulisi löytää sovinto ennen kuin kuolee.

    Tietyt elämän tapahtumat ovat kuin kuolema. Syvä depressio on sellainen, samoin elintärkeiden suhteiden rikkoutuminen. Niistä voi toipua tiettyyn pisteeseen, mutta yleensä sellaiset tapahtumat eivät vahvista ihmistä, vaan tekee hänestä entistä haavoittuvaisemman.

    Elämän kolhut tulevat usein yllätyksinä, eikä niihin voi varautua.Tuollainen sielun kuolemistilanteessa ei ole paljoakaan voimia itse valita omaa asennettaan.Katkeruuskin on voimaton protesti sitä vastaan että näin ei elämän tule ihmisiä kohdella.

    Apu ja pelastus on yleensä ympäristö ja joku tavallista ymmärtäväisempi johon voi nojautua kun omat henkiset voimat ei riitä. On hämmästyttävää miten usein ihmiset kertovat, että juuri silloin kun he ovat apua tarvinneet, niin jostakin on tuollainen tukiihminen ilmestynyt.Se panee uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen.

Jussi Koivisto
Jussi Koivisto
Luterilaisuutta, monipuolisuutta, sivistystä, hyvyyttä, tiedettä, kauneutta, taidetta ja urheilua arvostava kappalainen, tiedemies (TT) ja kirjoittaja sekä fitnessvalmentaja ja -urheilija. Motto: "Kristus vie helvetin kautta taivaaseen." Instagram: @fitsisu