Kirkkomme elämän ja toiminnan yksi vahva piirre viime aikoina on ollut sekä polarisoituminen että moninaisuus. Ehkä kirkon kohdalla ei pitäisi puhua moniarvoisuudesta. Jotkut ovat jo ehdottaneet puolivakavissaan, että eri ryhmien pitäisikin toimia omina ryhminään kirkon sisällä ja että pitäisi hyväksyä tällainen erilaisuus. Itse näen tärkeänä, että kirkossamme siedetään erilaisuutta melko pitkälle.
Erilaisuus koskee perinteitä ja painotuksia ja liittyy muiden muassa herätysliikkeisiimme. Samalla se liittyy nykypäivän maailmaamme, jossa saamme vaikutteita kirkon elämään ja kaikkeen muuhunkin jatkuvasti maailmalta monin eri tavoin. En kuitenkaan kannata sitä, että kirkkoamme ryhdytään tietoisesti jakamaan enää eri ryhmiin vaikka jakoa tehtäisiin toiminnallisen näkökulman pohjalta.
Kaiken kirkkomme elämän, keskustelun ja myös polarisoitumisen keskellä kyselen, unohdammeko keitä olemme ja mikä on meidän yhteinen identiteettimme kirkkona ja kristittyinä? Unohdammeko olevamme luterilaisia ja sen, mitä se meille on antanut ja antaa?
Uskonpuhdistuksen löydöt ja uudistukset olivat omana aikanaan mullistavia. Niillä on edelleen merkitystä vaikka myös uskonpuhdistuksen perintö pitää ”maastouttaa” eli soveltaa tämän ajan maailmaan. Uskonpuhdistuksen aikaan liittyy voimakkaita taisteluja, joita emme sieltä tai muualta kaipaa.
Luterilaisuus merkitsee meille sitä, että kirkkomme elämä nousee apostoliselta perustalta. Lutherin toiminta aiheutti kirkon jakautumisen, mutta sisältöasioissa Luther halusi nojata nimenomaan jakamattoman kirkon perinteeseen. Taustaltamme kuulumme läntiseen kristikuntaan ja samalla meillä on läheinen yhteys itäiseen kristikuntaan Venäjän ja oman ortodoksikirkkomme kautta. Kirkkomme elämä nousee katolisen kirkon taustasta ja siihen koemme läheistä yhteyttä, vaikka katolinen kirkko katsookin meidät huomastaan erkaantuneiksi.
Laajemman kuvan katsominen vie katsetta pois omista pienistä kuppikunnistamme.Uskonpuhdistuksen ”lapsina” meillä on myös pohjaa nähdä protestanttisuuden piirissä syntynyttä kristikuntaa, vaikka opillinen yhteys vapaiden suuntien suuntaan onkin hieman hankalampaa kuin ns. vanhojen kirkkojen suuntaan.
Luterilaisina meille on tärkeää Raamattu, evankeliumi, sakramentit ja syntisen vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tärkeää on evankeliumin välittäminen ihmisten omalla kielellä sekä seurakunnan ja kirkon arvostaminen uskon ja rakkauden yhteisönä. Meillä on piispuus ja paimenvirka muutenkin. Meillä on jokaisen kastetun oikeus ja vastuu seurakuntayhteisön jäseninä. Luther korosti kristityn arjen kutsumusta Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen paikkana.
Me luterilaiset korostamme Jumalan työtä sanan ja sakramenttien kautta. Ihmisen oman elämän onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole edellytyksenä Jumalan työlle eikä merkki Jumalan siunauksesta tai sen puuttumisesta. Luther korosti ristin teologiassaan Jumalan toimintaa vastakohdissaan ja niiden kautta.
Luterilaisina meille on tärkeää Kristus, joka on jakamaton. Pitäisikö meidän enemmän muistaa nämä perinteiset ”perusprinsiipit”? Kirkon työkin voisi toimia paremmin, jos huomio olisi enemmän näissä kuin meidän omissa erilaisissa ryhmissämme ja niiden intresseissä.
Toivo Loikkanen
Se sensijaan on täysin ymmärrettävää, että Kotimaa kirkollisena tiedottajana tahtoo julkaista juuri tällaisia juttuja.
Kilpailee hyvin seiskapäivän kanssa. Teologisin maustein. Tärkeintähän on puhua jatkuvasti ihmisen seksuaalielämän marginaali-ilmiöistä.