Kirkon työ on paljon muutakin kuin kirkon työntekijöiden työtä. Kolmiyhteinen Jumala on ensisijainen ja varsinainen kirkon työn tekijä. Kirkon jäsenet – joukossaan kirkon työntekijät – liittyvät Jumalan tekemään kirkon työhön koko maailman puolesta.
Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa tulevaisuuden kansankirkosta reserviläisarmeijana palkka-armeijan sijaan https://www.kotimaa.fi/blogit/palkka-armeijasta-takaisin-reservilaeisten-armeijaksi. Vertaus on erinomainen. Puolustusvoimiemme kriisiajan organisaatiossa toimivat monimutkaiseen työhönsä perehtyneet ammattisotilaat. Toisaalta organisaatio rakentuu monilla tavoilla reserviläisten varaan. Reserviläiset on koulutettu kriisiajan tehtäviinsä varusmiesaikana ja kertausharjoituksissa. Lisäksi he kantavat mukanaan työelämänsä ja harrastuksiensa mukanaan tuomaa osaamista ja viisautta. Reserviläisten monipuolinen osaaminen ja elämän ymmärtäminen ovat reserviläisarmeijan vahvuus siinä missä asiansa osaava kantahenkilökuntakin. Kaikilla on annettavaa.
Analogioiden toimivuudella on rajansa. Kirjoittamattakin on selvää, että kirkolla ja reserviläisarmeijalla on eronsa. Reserviläisarmeija kouluttautuu toivoen, ettei sen oppimia taitoja milloinkaan tarvittaisi. Sen sijaan kirkko elää toimiakseen. Kirkko on missiossaan jatkuvasti liikekannalla. Armeijassa on ymmärrettävästi ikärajansa, ja myös monet muut tekijät rajoittavat jäsenyyttä armeijassa. Kirkossa tällaisia rajoja ei ole. Lapsilla on annettavaa yhteisölle siinä missä vanhemmilla ihmisillä. Kirkon historiassa, nyt ja tulevaisuudessa seurakunnat ovat saaneet ja saavat voimaa kaikkien jäsenten yhteisestä osaamisesta ja viisaudesta. Isoset, kuorolaiset, kerhonohjaajat, piirien vetäjät – toimivia esimerkkejä yksilöiden osaamisen ja viisauden yhteisestä jakamisesta löytyy kirkossamme valtavasti.
Opittavaa on vielä paljon. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että jo olemassa olevia, toimivia ratkaisuja ja asenteita saadaan levitettyä seurakunnissa yli työalarajojen ja vastaavien esteiden sekä seurakunnista toisiin. Mitkä isostoiminnan periaatteet toimisivat yhteisen jumalanpalveluselämän suunnittelussa ja toteuttamisessa? Mitkä vapaaehtoistoiminnan asenteet tulisi omaksua kaikessa siinä, mitä teemme? Kuinka kaikki seurakunnan työntekijät voisivat saada tietoa yksittäisten seurakuntalaisten erityisosaamisesta? Miten seurakunnan elämä olisi yhä selvemmin yhteisen tien kulkemista?
- Millaisia esimerkkejä reserviläisarmeijamallista seurakunnistanne löytyy?
- Millaisin askelin on kuljettu kohti yhteisen pappeuden toteutumista?
- Millainen on visionne tulevaisuuden kirkosta reserviläisarmeijana?
Kun muistelee tätä peukkuvideota ja erinäisiä siunaamisia, voimme kaivata lojaliteettia paljonkin.
Meinaako Ojala että siunaaminen on pahempaa kuin rippisalaisuuden rikkominen?
Turhien spekulaatioiden välttämiseksi: En ole koskaan kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen.
Kiitän Kari Tiirolaa oikaisusta ja pyydän anteeksi perätöntä tietoa. Minulle sattui etunimisekaannus. Tunnen joitakin Pudasjärvisiä lestadiolaisia Tiiroloita ja kun tiedän Pirinkin olevan sieltä kotoisin, syntyi päässäni outo assosiaatio ja vedin tästä oikopäätä hätäisen ja väärän johtopäätöksen. Olen todella pahoillani. Lupaan olla varovaisempi.
Jep,
päässäni outo assosiaatio.
Tekihän se entinenkin mies päästään hyvän kottaraispöntön !
Jep, Heikki!
Tämä kottaraispönttömies saattaa olla vielä vähän oudompi ilmestys kuin oululainen lestadiolainen. Lähes joka toinen oululainen kun on lestadiolainen, tälläisia nimiassosiaatioita syntyy helpommin kuin muualla Suomessa. 😉
Oulun tuomiokapitulin päätös on looginen itse asiaan mutta minusta paljon merkittävämpi päätöksen perusteluissa on tuon viimeisen kappaleen loppu. Siihen sisältyy koko tämän kirkollisen eripuraisen kentän ratkaisu kirkon kannalta. Toivoisinpa kovasti noudatettavan jokaisessa yhteisössä mutta ennen kaikkea kirkon sisällä. Tällä hetkellä sitä rikotaan mennen ja tullen kaikissa yhteisöissä mutta ennen muuta kirkon pappisyhteisössä ja piispojen viranhoidossa aina arkkipiispaa myöten. Hämmästyttävää!