Olin jokunen viikko sitten kuntosalilla kun viereiseen laitteeseen tuli puhelias kanssaurheilija. Hän jutteli niitä näitä ja tuli kysyneeksi minulta mitä teen omassa elämässäni, olenko vielä opiskelija vai päätynyt jo työelämään.
Jätin sanomatta usein monimutkaiselta kuulostavan selityksen nykyisestä tilanteestani, johon kuuluu sekä Seurakunnalliset mobiiliteknologiat –hankkeessa toimiminen että siihen liittyen jatko-opintojen kanssa painiskelu. Sen sijaan sanoin, että olen toiminut pappina. Sen pystyi kertomaan paljon nopeammin ja kaikki tietävät mitä pappi tekee. Ei tarvitsisi selitellä enempää, ja olin ajatellut, että sen myötä olisin voinut myös jälleen keskittyä urheiluun tämän keskustelun mittaisen tauon jälkeen.
Mutta keskustelukaveri innostuikin ammatistani (tämä olisi toisaalta pitänyt arvatakin, sillä onhan niin käynyt ennenkin, varmasti jokaiselle papille) ja siihen liittyen tuli asiaa jopa enemmän kuin mitä tähän mennessä oli sanottu. Kaikin puolin mukavan keskustelun lopuksi tämä keskustelukumppani sanoi vielä, että hänellä on terveiset kirkolle: uudistakaa kirkkoa! Uudistakaa sitä jotenkin!
Jäin miettimään noita sanoja, ”uudistakaa kirkkoa”. Eihän tuo mikään ennenkuulumaton lausahdus ole, ja asian eteen on mielestäni tehty paljonkin, mutta tuntuu, että se ei joko riitä, tai se on tehty väärin.
Ev.lut. kirkon jumalanpalveluksia sanotaan aikansa eläneiksi museotapahtumiksi. Paljon kuulee sanottavan, että ne kaipaisivat pikaista uudistamista, että kirkonpenkille viitsisi vielä mennä istumaan. Kyllä, sunnuntaiaamujen messut saattavat tuntua puuduttavilta ja päämessuissa vuosien aikana tapahtuneet muutokset voivat tuntua niin pieniltä, ettei niitä edes ajattele uudistuksiksi. Mutta päämessujen lisäksi on tullut paljon vapaampia messuja, joista luulisi löytyvän se oma paikka. On esimerkiksi tuomasmessut, erityisesti nuorille suunnattuja messuja ja tietynlaisia teemamessuja, kuten afrikkalainen gospelmessu. Lisäksi erityisesti isoista kaupungeista löytyy vapaammin toteutettuja messuja, pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Agricolamessut ja Valon messut. Mitä nämä kaikki erilaiset messut ovat, jos ei kirkon uudistumista?
Kirkko on kuitenkin uudistunut muillakin tavoin.
Tällä viikolla käynnistyneet seurakuntavaalit ovat olleet hyvän ja runsaan mainonnan seurauksena paljon esillä ja seurakuntavaalit ovat saaneet mainoksiin tunnettuja kasvoja. Tämän kaiken seurauksena pohditaan nyt eroaako ihmisiä kirkosta sen takia, että ihmiset ovatkin ärsyyntyneet siitä, että seurakuntavaaleista on tehty niin näkyvät.
Tulevana viikonloppuna järjestetään Sexhibition-erotiikkamessut, jonne on menossa seurakunnan työtekijöitä paikalle kohtaamaan ihmisiä. Mutta tätä ei nähdäkään kirkon uudenlaisena jalkautumisena ihmisten pariin, vaan tunkeutumisena asioihin, jotka eivät kuulu kirkolle. Ja taas kirkko on tehnyt jotain väärin.
Seurakunnalliset mobiiliteknologiat –hankkessa kehittelemme mobiilisovelluksia seurakuntien monipuoliseen käyttöön, ja tämä vasta kamalaa onkin! Kirkko on viimeistään tässä vaiheessa myynyt sielunsa paholaiselle, kun se yrittää kehittää toimintaa ottamalla avuksi mobiiteknologian, asian jota merkittävä osa suomalaisista käyttää päivittäin niin työssä kuin vapaa-ajalla.
Esimerkkejä olisi loputtomiin. Kirkko tekee jotain uutta, mutta siitä ei tykkää sen enempää kirkon jäsenet kuin kirkosta eronneetkaan. Aina menee pieleen.
Tulee mieleen, eikö kirkkoa ihmisten mielissä voi uudistaa kuin tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisellä?
”Tulee mieleen, eikö kirkkoa ihmisten mielissä voi uudistaa kuin tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisellä?” blogisti
Erittäin hyvä kysymys. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei liity mitenkään oleellisesti kirkon uudistamiseen, se on valtiovallan käsissä.
Blogisti kysyy kirjoituksensa lopussa: ”eikö kirkkoa ihmisten mielissä voi uudistaa kuin tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisellä?”.
Ilmaisiko tämä ”kanssaurheilija”, että hän toivoisi kirkon uudistuvan siten, että kirkko hyväksyisi tasa-arvoisen avioliittolain?
Aiheesi on mitä tärkein. Olen itsekin ”täältä toiselta puolelta” ihmetellyt miten uskovat eivät paranna viihtyvyyttään vaan ajavat asioita joissa täytyy sotia jotakuta vastaan. (Liberaalit, uskonnottomat jne. on vanhoillisten hampaissa ainakin/esimerkiksi.) Jos kirkon viihtyvyyden ja sisällön kirkastaminen todella on tälläistä vastustamista jonkun positiivisen ajamisen sijasta, niin sääliksi käy.
Ja aivan varmasti tässä on takana sitäkin joka vertautuu erääseen parisuhdekatkokseen. Ihminen kuvasi miten romahdus tapahtui siten että toisen naamaan kyllästyi ja pikkuhiljaa sitä vain halusi kaivaa syitä. Kaikki virheet kelpasivat. Eli kenties tässä kriittisyydessä on kysymys asenteesta ja mikään teko ei todellakaan ratkaise asiaa.
Toisaalta kirkko voi olla tylsä ja tyhjä ja merkityksetön itselle, ja tämän taustasyyt voivat todella ja aidosti olla piilossa. Ei ihminen aina tiedä miten asia pitäisi korjata.
Toisaalta esittämäsi vastausehdotukset tuntuvat omituisilta. Itseäni nimittäin ärsyttää juuri se, että kun kirkon pitäisi korjata sisältöään, se puuttuu detaljeihin ja keskittyy mainontaan. Kun paketin sisältö ja käärepaperit sekoittuvat on jossain ongelma. Mieleen tulee tietokonepelien valmistajat. He kun tekevät pelisarjoja ja myyvät ”innovaatioita”. Kun kuitenkin kokonaisuus seuraa varsin vankasti kliseeksi muodostunutta kaavaa. (Ja minä sentään pidän peleistä, jopa aktiivisesti pelaan kliseytynyttä sarjaa jonka muutokset ovat oikeasti aina olleet sekä varsin triviaaleja että uniikkeina uutuuksina mainostettuja.)
”Mikään ei kelpaa” on kenties perimmiltään väärä yleistys, rehellisempi on ”mikään mitä me olemme tehneet ei ole ollut toimivaa”. Kädetön amatööriyskin on teoriassa olemassaoleva vaihtoehto. Ja tämän työhypoteesin/ajatuskokeen valossa se, että kirkon puolella ei keksitä ratkaisuja tai tehdään tehottomia ja vääriä ratkaisuja ei tarkoita että asennevamma olisi siinä että ei hyväksy näitä tehtyjä juttuja.
Eikä tuossa vielä kaikki. Se, että jotain muutosta tai ratkaisua moititaan kertoo kriittisestä kulttuurista jossa ei jätetä yhtään kiveä kääntämättä eikä käännettä kivittämättä. Nykymaailmassa kaikkia ratkaisuja ja tekoja haukutaan. Itse uskonnottomana olen esimerkiksi tilanteessa jossa jos en tututu uskontoon, olen puoli-ihminen joka ei hyväksy homo religiosus -kulmaa. Ja jonka mielipiteellä ei voi olla relevanssia. Jos sitten osaankin teologisen filosofian ja premissipelleilyn tasolla joka ylittää suurimman osan hilseen, niin sitten olisin pakkomielteinen ja osoittaisin Jumalan olemassaolon kun ei asiat muuten kiinnostaisi. Mikä tahansa ratkaisu on muutenkin aina väärä.
Moittijat eivät välttämättä ole samoja ihmisiä. Ja se on ratkaisevaa. Että kenties ”kaikki mitä tekee on väärin” on puolitotuus. Koko totuus on se, että nykymaailmassa kaikki mitä tekee on kriittisen analyysin kohteena. Ja jos ei tätä kestä, niin voi olla parasta välttää kaikkea näkyvyyttä ja kaiken tekemistä. Muuttaa Schopenhauermaailmaan johonkin paloturvalliseen kassakaappiin. Monilla näyttää menevän uskonnonvapaus ja uskontokritiikin kieltäminen sekaisin. Että uskonnonvapaus tarkoittaisi sitä että tietyt mielipiteet sensuroitaisiin.
Blogisti ilmesti kirjoittaa Suomen ev.lut kirkosta, joka on yksi maamme kristillisistä yhteisöistä. Pari huomiota asiaan liittyen.
1) Ei jumalanpalvelusta eli liturgiaa tarvitse uudistaa. Hyvin riittävät Suomessa käytetyt Pyhän Johannes Krysostomoksen liturgia, Pyhän Basileios Suuren liturgia ja Jaakobin liturgia. Ovat olleet käytössä jo puolentoistatuhatta vuotta.
2) Avioliitto on pyhä mysteerio, jossa vaimo ja mies pyhittävät elämänsä Jumalan palvelukseen. ”Tasa-arvoinen avioliitto” on taas yhteiskunnallinen järjestely, johon Kirkon ei tarvitse sen kummemmin puuttua, riittää todeta ettei se edusta kristillisen Tradition mukaista elämäntapaa. Ihmisellä on toki vapaa tahtonsa peruteella oikeus toimia miten haluaa, siis täysin toisinkin kuin Kirkko opettaa. Ei opetusta kuitenkaan pidä muuttaa sen mukaan miten juuri nyt osa yhteisön jäsenistä haluaa tehdä. Kirkon poisnukkuneet jäsenet ja opettajat on otettava huomion päätöksissä Tradition kautta.
Kirkon oikeaa uudistumista on toisaalta valmius ottaa käyttöön uusinta tekniikkaa, uutta musikkia yms. nin, että sanoma voi tulla ymmärretyksi. Toisaalta on uskoa puhdistettava, siis karsittava rönsyjä ja palattava alkuperäisiin perusasioihin, evankeliumin sanomaan ja tunnustuksen traditioon. Kumpikaan näistä suunnista ei kaikkia miellytä, silti ne ovat välttämättömiä, jotta kirkko pysyisi elävän uskon yhteisönä.
Mihin tilaisuuksiin olen mennyt viimeisen puolen vuoden aikana. J. Karjalaisen konserttiin Savonlinnassa ja Karvion kesäteatteriin. Ai niin, sitten oli Kirkastusjuhlat Heinävedellä. Ja mielensäpahoittaja – elokuva flamingossa.
Miksi? Koska ne kiinnostivat. Luterilainen messu alkaisi kiinnostaa, jos se olisi nykysuomea. Virsissä reippaampi poljento ja hausbändi. Saarnoihin olen pettynyt liian monta kertaa. Sakastirukous pitäisi olla keskittynyt. Muutenkin syvällistä ja rentoa rukousta enemmän. En kaipaa muminoita ja suoraan paperista luettua jargonia.
Jargon=siansaksa