Kevään aikana osui silmiin englanninkielisellä uutissivustolla ollut kirjoitus Suomen herätysliikkeistä ja niiden asemasta.
Herätysliike kääntyy englanniksi sanoilla revival movement ja se antaa lukijalle väärän kuvan. Suomalaiset herätysliikkeethän eivät ole herätyksiä vaan perinneliikkeitä, jotka saivat alkunsa herätyksistä. Niiden piirissä tuskin nähdään suurta joukkoa ulkopuolisia ihmisiä, jotka kokevat Jumalan puhuttelevan ja vetävän heitä elämänmuutokseen.
Mutta herätys-sanaa käytetään muullakin tavalla väärin. Amerikasta kuuluu aina välillä uutisia seurakunnista tai puhujista, jotka väittävät herätyksen käynnistyneen. Kyse on kuitenkin tavallisesti yliluonnollisista ilmiöistä, joiden ”hengestä” ei voi aina tietää varmuudella. Tilaisuuksista voi puuttua selkeä hengellinen sanoma ei-kristityille osallistujille. Myös kristinuskolle vieraat opetukset saavat helposti jalansijaa kokemusten noustessa keskiöön. Väkeä virtaa paikalle lähinnä ihmeiden toivossa eikä omakohtaisen hengellisen heräämisen takia. Samaahan nähtiin Suomessa Nokia Mission aikaan.
Herätys voi olla ei-toivottu sana myös silloin, kun koko käsite saa varauksellisen vastaanoton kirkkojen parissa. Voimakasta hengellistä liikehdintää ei olisi helppo hallita ja siksi sitä ei toivota. Se voisi myös korostaa opillisesti piirteitä, joita ei koeta omaksi. Ehkä herätysten ei katsota edes kuuluvan kehittyneempiin yhteiskuntiin.
Aitoja laajoja herätyksiä ei ole nähty Euroopassa 1900-luvun alkupuolen jälkeen. Nyt maanosassamme kasvaa sukupolvia, joilla on yhä etäisempi suhde kristinuskoon. Tässä tilanteessa ei ole ollut paljon apua kirkkojen omista uudistumispyrkimyksistä. Perinneliikkeet ovat puolestaan muotoineen ja korostuksineen liian kaukana uskonnottomien elämänpiiristä kiinnostaakseen heitä.
Euroopassa on kirkkoja ja kristittyjä, jotka uskovat, että kiinnostus kristinuskoa kohtaan saataisiin kasvamaan istuttamalla uusia seurakuntia tai perustamalla yhteisöjä. Niillä tavoitettaisiin perinteisistä seurakunnista vieraantuneita ihmisiä. Sitten on myös niitä, jotka uskovat kaikesta huolimatta uuteen eurooppalaiseen herätykseen ja muistavat etenkin 60-luvulta peräisin olevan näyn siitä, miten liekit syttyisivät ensin Isossa-Britanniassa ja leviäisivät sieltä kanaalin yli Eurooppaan.
Ken elää, se näkee.
Revival movements are seeking their place in the Lutheran Finland
The Extraordinary Re-Evangelization of Europe. The Many Faces of European Church-Planting Movements
Asia korjautuisi nopeasti ,jos meidän sisäiset korvat ja silmät avautuisi, jollekin sellaiselle, jota emme nyt halua kuulla, tai nähdä. Ainoa mihin pystymme tässä asiassa on vastustaminen. Jos tämä meissä asuva vastustus murtuisi, niin herätys pyyhkäisi maamme yli. Ystävämme rakas Antero toimii yhtenä herättäjänä meille. Väittämällä, ettei pahuus asu meissä.
Hyvyys ja pahuus on suhteellisia käsityksiä ja sen toteaminen riippuu vertailukohteesta. Meidän hyvyytemme voi näyttää kovinkin hyvältä, jos vertaamme sitä vertaisiimme, joiden kyky hyvään on myös epätäydellistä. Vasta kun kohtaamme täydellistä hyvyyttä, vasta silloin voi nähdä oman hyvyyden aivan toisessa valossa. Herätys on silmien avautumista siihen todellisuuteen, jossa oikeasti elämme. Sitä emme halua nähdä. Siksi teemme kaikkemme ettei totuus paljastuisi. Se on liian kovaa tekstiä. Siksi meillä on sisäinen vastustus jopa omalle heräämiselle, saati muiden.
Jo edesmennyt tanskalainen kirkko- ja dogmihistorian professori Leif Grane toteaa Lutherista, ettei hän ollut mihinkään muuhun tekstiin niin hyvin perehtynyt kuin Davidin psalmeihin. Suurin probleema, joka Lutheria kohtaa näissä luennoissa on kysymys siitä, kuinka tulee ymmärtää Raamattua. Hänelle se ei ole mielipiteitä Jumalasta vaan Raamatun lukeminen on Jumalan puheen kuulemista. Raamatun ymmärtäminen merkitsee hänelle nimenomaan sen puhuteltavana olemista. Ymmärrys syntyy siitä, että kuuntelee häntä joka puhuu ja ottamalla todesta sen, mitä Jumala Pyhissä Kirjoituksissa sanoo. Lutherin asenne ei kuitenkaan ole se, mikä käsitetään pelkällä lukemisella, vaan tekstien tutkimisella, kovalla työllä ja vaivalla.
Raamatun sana ei kuitenkaan aukea ilman uskoa ja Pyhää Henkeä, vaikka kuinka ahkeroitaisiin tekstejä tutkimalla. Suurin syy siihen, miksi ollaan tässä tilanteessa länsimasissa kirkoissa on mielestäni se, että Raamatun auktoriteetista on luovuttu, eikä haluta olla enää Jumalan puhuteltavana. Kun Jumalan sana hylätään, niin silloin mennään alamäkeä, kuten on nähtävissä länsimaisissa kirkoissa. Myöskään Canterburyn arkkipiispa Justin Welby ei enää näytä olevan ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”, kun Raamatun auktoriteetista luopuminen on repinyt hajalle anglikaanista yhteisöä. Siitä, että herätys voi olla ei-toivottu sana on Suomen kirkkohistoriassa kokemusta. Siitä huolimatta herätyksen palo roihahti yllättäen 1750-luvun lopulla. Herätystä ei voine syntyä, ellei Jumala itse ole asialla. Vain Hän voi sytyttää herätyksen millä tavalla, missä ja mikäli Hän niin tahtoo.
Väite että Jumalan sana olisi hylätty ei vakuuta niitä, jotka työkseen Raamattua tutkivat.
Niin, miten tuon Jumalan sanan aseman ottaa, kun katsoo länsimaisten kirkkojen tilannetta. Kirkot tyhjenevät ja ovia suljetaan, kun ei ole jumalanpalvelukseen tulijoita. Ainakin näin kertoo mm. prof. emeritus Kaarlo Arffman Meilahden kirkon tilanteesta.
Meillä ei kirkko ole tyhjä yhtenäkään pyhänä. Väkeä on jopa paljon.
Herätysliikkeet ovat kyllä alkaneet nimenomaan herätyksinä, joissa monet ovat kokeneet joskus hyvinkin radikaalin elämänmuutoksen.Mutta sukupolvien vaihtuesa on ulkopuolelta mukaan tulevien osuus pienentynyt, jopa jokseenkin loppunutkin, jolloin perinteen vaaliminen on tärkeintä, joskus jopa sisällön laimenemisenkin hinnalla. Kirkon historian pitkässä kaaressa on havaittavissa herätyksen ja luopumuksen vuorottainen vaihtelu. Ikävä kyllä viime vuosikymmenet ovat olleet tuota luopumuksen aikaa, mikä ilmenee sekä jäsenkatona että sanoman vesittymisenä. Onkin aihetta rukoilla, että Jumala jo pian antaisi seuraavan herätyksen aallon.