Päivän Birgitta murhaviihteestä

Kysymysten kirja,  ensimmäinen kuulustelu,  toinen kysymys

Jälleen munkki ilmestyi tikapuille ja kysyi:
Oi Tuomari, annoit minulle silmät. Enkö saa niillä katsoa mitä haluan?

Tuomari vastaa:

Annoin sinulle silmät, jotta näkisit pahan, jota sinun pitää paeta, ja terveelliset asiat, joita sinun tulee vaalia.

+++

Kiinnostavaa, että nykyään viihdymme sellaisten asioiden parissa joita meidän luulisi karttavan viimeiseen asti. Esim. murhat koetaan viihdyttävinä. Harva haluaa murhata tai tulla murhatuksi, mutta iso osa televisiosarjoista ja menestysromaaneista pyörii murhien ympärillä, ja viihdytämme itseämme niillä. Kavahdamme siis murhaa toisaalta, mutta emme kuitenkaan pakene, kun niitä tarjotaan viihdykkeenä. Pidämme väkivaltaviihdettä yleensä ottaen aika harmittomana asiana. Joitakin vuosikymmeniä sitten keskusteltiin vielä väkivaltaviihteen haitallisuudesta, mutta nyt siihen on ilmeisesti jo totuttu. Hämmästyttävää, ja myös puhuttelevaa on,  että väkivallan esittäminen herättää yleensä vähemmän mutinaa kuin seksin esittäminen. Seksuaalisten rajojen rikkominen herättää jollain lailla syvempää moraalikuohuntaa kuin toisen tappaminen.

Mutta onko viihde haitatonta? Millaista oma elämäni olisi, jos en katselisi niin paljon televisiosarjoja, siis rajoittaisin silmieni käyttöä. Entä jos sen sijaan että katson viihdettä, joka itse asiassa on alkanut vähän masentaa, istuisinkin hiljaa, hengittäisin ja kuuntelisin sisintäni.

Tai menisin vapaaehtoistyöhön, auttaisin edes yhtä.

Mitkä sinun mielestäsi ovat asioita,  joita pitäisi osata karttaa ja terveellisiä asioita jotka tulisi nähdä ja joita vaalia?

  1. Kiitos erittäin aiheellisesta kirjoituksesta. Tätä samaa olen useasti miettinyt. Miksi väkivallasta tehdään viihdettä? Enkä kysy tätä moralisoidakseni vaan ihan vakavasti. Television ja nykypelien väkivalta ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin. Onhan tietenkin väkivaltaa aina harjoitettu ammoisista ajoista lähtien, mutta mikä siinä niin kiehtoo meitä, että haluamme sitä katsoa ruuduillamme silti, vaikka se onkin selkeästi pahaa?

    • Tv:n rikossarjat ja -elokuvat ovat kyllä kieltämättä menneet oudoiksi viime vuosina aiheiltaan ja visuaaliselta ilmeeltään. Ei niitä moniakaan jaksa kauan katsoa, jos on vähänkään herkkä.

      Ennen vanhaan kun etsivä löysi kirjastosta kalmon, kamera ei käynytkään siinä. Etsivä katsoi alaviistoon, teki muistiinpanonsa, ja katsoja ymmärsi vähemmälläkin.

      Nykyään väkivallalla, ruumiilla ja poikkeuksellisilla rikoksilla mässäillään hyvin avoimesti. Käsikirjoittajat kilpailevat siitä, kuka laatii raflaavimman juonen, ja maskeeraajat kilpailevat siitä, kuka saa tehtyä vastenmielisimmät ja realistisimmat efektit. Ei sellaista sarjaa, jossa ei nykyään viivyttäisi pitkä tovi ruumishuoneella kuollutta tutkimassa. Ja samalla jutellaan niitä näitä, aivan kuin julmasti kuolleessa ei olisi mitään erityisen sävähdyttävää ja hiljentävää.

      En tiedä katsotaanko tummasävyisiä rikossarjoja nykyään sen vuoksi, että niitä tehdään, vai tehdäänkö niitä sen vuoksi, että niitä katsotaan. Joka tapauksessa ne ovat ilmapiiriltään ja aiheiltaan hyvin erilaisia kuin menneiden vuosikymmenten sherlock holmesit ja hill street bluesit.

      Birgittahan alkaa vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta ohjeineen.

  2. valtaosa TV- väkivallasta naamioidaan hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi. Sen varjolla tapahtuu väkivaltaa joka toisaalta oikeuttaa sarjan lopussa tapahtuvan roiston teloittamisen tavalla tai toisella. Toisenlainen perspektiivi on se missä pahikset taistelevat vallasta ja respektistä ja niihin vedoten käytetään väkivaltaa.

    Viihteellinen väkivalta ei todellakaan ole mitään uutta . Paras eurooppalainen esimerkki on gladiaatori-kulttuuri jossa ”jalo” taistelu ympäröitiin kuolettavalla väkivallalla niihin kuuluvin tappamisin. Julkiset telotukset olivat suurta kansanjuhlaa aina viime vuosisadalle asti. TV – ja filmien väkivalta on suoraa jatkoa tälle.

    Koska sellaisen olemassaoloon ei ole missään tehokkaasti puututtu ,,niin voi arvata että kyseessä on jonkinlainen mustan ja sadistisen tyydytyksen haluaminen ja tyydyttäminen näytelmän muodossa.

    Sadoista tv- murhista huolimatta todelliset suunnitellut murhat ovat olleet harvinaisia. Valtaosa niistä on humalapäissä tehtyjä tappoja ja uhri on joku lähiomainen. Suomessa näitä on n satakunta vuosittain. Uusi ja todellinen ongelma on tällä hetkellä riehuva rikollisten jengien väliset selvittelyt ampumisineen ja räjäytyksineen.

    Mutta mikä meissä on että nautimme tällaisesta viihteestä? Tämä koskee myös naissukupuolta joka on se suuri lukijakunta dekkareiden suhteen. Luulen että on ainakin kaksi mahdollista vastausta. Ensiksi tyydytys siitä että paha saa palkkansa symbolisessa muodossa kun sitä ei voi oikeassa maailmassa kontroloida. Toiseksi murhissa , telotuksissa ja erilaisissa gladiatooripeleissä on kyse tappamis-tabun uhmaamisesta ja rikkomisesta. Tabujen rikkominen on taas uhmaa auktoriteetteja, perimiltään lainsäätäjä Jumalaa vastaan.

  3. Lähes jokaisessa ”murhasarjassa” on kohta, joka ei voi olla totta. Toinen on se, että selvästi huomaa, kuinka tutkijat tekevät amatöörimäisen virheen. Joskus tulokseen päätyminen on liian helppoa. Se, millä tavoin murhaaja esitetään (psykopaatti, reppana tai joku muu) kiinnostaa myös. Minä ”metsästän” näitä notkahduksia, muuten sarjat eivät kiinnosta. Viime aikojen paras sarja oli Line of Duty, joka ei varsinaisesti ollut murhasarja, vaan kertoi poliisin korruptiotutkinnasta. Lähes täydellinen omassa genressään.

    • Samaa mieltä Charlottan kanssa Line o Duty on omassa sarjassaan. Siitäkin löytyy kyllä murha-teema: Sielun murha.

  4. Joskus se tappaminen vain kyllästyttää! Eikö oikeasti keksitä mitään muuta kiinnostavaa?

    Myönteisenä poikkeuksena tulee mieleen ranskalainen elokuva Amanda, joka on vielä jonkin aikaa Areenassa. Siinä ei ole dramaattisia ylilyöntejä, se on uskottava ja toivoa antava.

    Areenan luonnehdinta: ”Pahin mahdollinen toteutuu Pariisissa terroristien tappaessa ihmisiä puistossa: David saa kuulla sisarensa kuolleen. Siitä seuraa myös, että hän on tämän 7-vuotiaan tyttären, Amandan lähiomainen. Mikhaël Hersin draama seuraa arkisella tasolla miten järkyttävästä tapahtumasta huolimatta elämä jatkuu. (Amanda, Ranska 2018, O: Mikhaël Hers. N: Vincent Lacoste, Isaure Multrier, Stacy Martin)”

    • Amanda oli kiinnostava elokuva, mutta muistan kiinnittäneeni huomiota siihen miten kysymys Jumalasta torjuttiin, kun lapsi alkoi sitä pohtia.

ellilä kirsti
ellilä kirsti
Olen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Sittemmin minua on alkanut kiinnostaa pyhän Birgitan tuotanto. Tässä blogissa pohdin mitä hän mahtaisi ajatella meidän aikamme maailmasta, en niinkään sitä mitä me ajattelemme hänestä.