Kirkolliskokous keskusteli keskiviikkoiltana keskustelualoitteesta. Aloitteessa haluttiin keskustelua siitä, miten kirkon yhteydessä toimiville vanhaa virkakäsitystä edustaville herätysliikkeille ja muille jumalanpalvelusyhteisöille turvattaisiin mahdollisuus järjestää säännöllistä jumalanpalveluselämää luterilaisen tunnustuksen mukaisesti.
Jo lähtökohtaisesti se, että kyse oli vain keskustelualoitteesta, tuntui ikään kuin viimeiseltä kirkon ykseyden korahdukselta. Aloitteessa ei ollut esitystä mistään, mikä olisi voitu lähettää jollekin taholle jatkokäsittelyyn. Nyt haluttiin vain keskustella. Sille annettiin tunti aikaa.
Tunti ei tietenkään riittänyt. Runsaasti puheenvuoroja jäi pitämättä. Jatkoaikaa keskustelulle ei annettu. Se oli sääli. Mielellään olisi kuullut ainakin vielä kahden viisaan naisen, piispa Mari Parkkisen ja herätysliiketaustaisen edustajan Vuokko Vänskän puheenvuorot asiasta.
TODELLISUUDESSA KYSE ei edes ollut keskustelusta vaan valmiista maksimissaan kahden minuutin puheenvuoroista, jotka eivät mitenkään kohdanneet toisiaan. Pääpiirteissään ne edustivat kahta linjaa.
Valtaosa korosti sitä, ettei tasa-arvoon sitoutuneessa kirkossa voi olla messuyhteisöjä, joissa ehtoollisen voivat toimittaa vain miespuoliset papit. Sen sijaan kaikkien pitäisi tulla samaan ehtoollispöytään, muuta vaihtoehtoa ei ole.
Toinen puoli taas kuvasi messuyhteisöjään eläväksi ja kasvavaksi toiminnaksi, jolle tilan antaminen hyödyttäisi myös kirkkoa. Samalla he ilmaisivat kokemuksensa siitä, että ovat kirkossa ei-toivottuja.
Edustaja Liisa-Maria Voipio-Pulkki totesikin omassa puheenvuorossaan, että ulkopuolinen selvittäjä ehdottaisi tässä tilanteessa skenaarioharjoitusta, jossa pohdittaisiin, mitä kukin osapuoli voittaisi, mitä häviäisi ja millaisten valintojen eteen nykyiset jäsenet mahdollisen muutoksen jälkeen joutuisivat.
– Voi tietysti olla, että tilanne ratkeaa joidenkin eroamisella tai erottamisella organisaation jäsenyydestä ilman että seurauksista on kenelläkään kattavaa näkemystä. Ajopuu kuitenkin karahtaa karille ennemmin tai myöhemmin, jolloin joku muu kuin ajopuu itse päättää, mitä sille tehdään, Voipio-Pulkki ennusti.
Siispä pieni skenaarioharjoitus.
VANHAN VIRKAKÄSITYKSEN omaavan on tämän kirkolliskokouksen keskustelun pohjalta pääteltynä joko pakko mennä oman seurakunnan ehtoollispöytään vaikka omatunto pistää vastaan tai olla ilman ehtoollista, joka tunnustuskirjoihin vakaasti uskovalle lienee se paikka, missä Jumalaa voi kohdata.
Vaihtoehtona on tietysti omanmielinen messuyhteisö, joka kokoontuu luvatta jossakin. Siellä ehtoollista toimittavat papit ovat mitä todennäköisimmin pian, ja osa jo on, kapitulien tutkittavina. Lopulta siitä saattaa seurata pappisoikeuksien menetys, minkä voisi olettaa kauhistuttavan etenkin vanhempaa herätysliikepapistoa, vaikka se nuorempien silmissä kimaltaisikin marttyyrikruununa.
Kirkon puolella taas on syytä huomata, että se, joka luopuu herätysliikkeen elävästä messuyhteisöstä ja tulee oman seurakunnan yhteiseen ehtoollispöytään, saattaa valita samalla suuren yksinäisyyden. Satunnaista etuoven kättelijää lukuunottamatta normimessussa ja kirkkokahveilla ei kukaan ole kiinnostunut uudesta tulijasta. Kertoipa muuan sosiaalisesti aivan taitava seurakuntalainen käyneensä samassa messussa viimeiset 15 vuotta tutustumatta keneenkään. Itsensä ajaminen seurakuntaan sisään on työlästä, messuyhteisöt haluavat ihmisen.
VAIKKA MONI pappi piti keskustelussa puheenvuoroja, ainoan pastoraalisen näkökulman siihen toi piispa Matti Repo. Hän jäi pohtimaan omantunnon merkitystä niin pappisvihkimyksessä kuin ehtoollisellakin ja näki keskustelussa, ei niinkään virkateisen, kuin sielunhoidollisen haasteen.
– Kipuilevia tulee rohkaista ja lohduttaa Kristuksen evankeliumilla. Epäusko tarttuu mieluusti omantunnon epäilyksiin, mutta usko tarttuu Jumalan lupauksiin, vaikka tuntuisi miltä, Repo sanoi.
Repo muistutti, että niin sakramenttia vastaanottaessa kuin pappien ordinaatiossakin olennaista on luottaa kuultuun Kristukseen sanaan. Sitä kuunnellaan ja siihen luotetaan.
– Ei niiden äärellä pidä pohtia, voiko hyvillä mielin ottaa osaa, vaan kuunnella mitä Raamatusta luetaan ja mitä käsikirjasta rukoillaan, hän painotti.
Revon puheenvuorosta tuli mieleen Ruotsin kirkon kirkolliskokoukselle annettu esitys ohjata vastahakoisia pappeja mentoroinnilla ja terapialla myötämielisiksi vihkimiään myös samaa sukupuolta olevat parit ilolla. Ensituntumalta Ruotsin kirkon aie tuntui manipulatiiviselta ja pakottavalta. Kirkolliskokouksen puheenvuorojen vaihdon jälkeen ruotsalainen mentelmä alkaa vaikuttaa suorastaan lempeän sielunhoidolliselta.
Arkkipiispa kertoi kirkolliskokouksen kyselytunnilla, että piispat tulevat keskustelemaan vanhakantaisten herätysliikkeiden messuyhteisöistä edelleen. Entäpä jos sitä keskutelua vielä käytäisiin herätysliikejohtajien kanssa ja otettaisiin mukaan ulkopuolinen sovittelija, skenaarioharjoituksia, mentorointia ja sielunhoidollista keskustelua?
Sen jälkeen voi sitten pysyä yhdessä tai erota rauhassa kaikkensa tehneenä.
Lue lisää kirkolliskokouksesta:
Kirkolliskokous löysi Walk in -terapiasta reitin matalan kynnyksen kohtaamiseen seurakunnissa
Liikuttavan yksimielisesti kirkolliskokous peräsi kirkolta vahvempaa ympäristövastuuta
Ilmoita asiavirheestä