Raamattu ei ole jäänyt pölyttymään kirkkojen alttarien taakse. Sen sanat, nimet ja vertauskuvat ovat löytäneet tiensä rockin ja heavy metalin maailmaan, jossa ne kaikuvat sähkökitaroiden, rumpujen ja säröisten laulujen säestyksellä. Mutta entä jos näissä nimissä ja lauluissa on enemmän ajateltavaa kuin ensi kuulemalta uskoisi?
Brittiläinen Genesis otti nimensä Raamatun ensimmäisestä kirjasta. Sana tarkoittaa syntyä tai alkuperää, ja sen taustalla on kreikan kielen sana, joka viittaa syntymiseen ja alkuun. Apocalyptica puolestaan tuo jo nimellään mieleen ilmestyskirjallisuuden ja maailmanlopun kuvaston. Yhtyeen kappale Harmageddon viittaa Ilmestyskirjan viimeisten aikojen suureen taisteluun. Heavy metalin historiasta löytyy muutenkin runsaasti raamatullisia viittauksia: taivaasta ja helvetistä, enkeleistä ja demoneista, synnistä, tuomiosta ja maailmanlopusta on rakennettu kokonaisia musiikillisia maailmoja.
Onko kyse vain näyttävästä kuvastosta, sopivista nimistä ja dramaattisista sanoista? Vai voiko musiikki joskus käsitellä sellaisia kysymyksiä, joihin uskonto on yrittänyt vastata vuosituhansien ajan? Rockmuusikko ei välttämättä pilkkaa Raamattua käyttäessään sen käsitteitä. Hän saattaa päinvastoin pohtia samoja ihmisyyden, hyvän ja pahan sekä elämän tarkoituksen kysymyksiä kuin vanhat uskonnolliset tekstit.
Tästä päästään kiinnostavaan ristiriitaan. Jos joku muusikko käyttää laulussaan Harmageddonin kaltaista käsitettä, hänen ajatellaan ehkä vain hakevan voimakasta tunnelmaa. Mutta jos joku tavallinen suomalainen kertoo saaneensa jumalallisen ilmoituksen ja julistautuu profeetaksi, häntä voidaan pitää joko vakavasti otettavana hengellisenä henkilönä tai vähintäänkin erikoisena tapauksena.
Millä perusteella toinen saa puhua Jumalasta taiteen nimissä, mutta toinen väittää puhuvansa suoraan Jumalan nimissä?
Raamatun perinteessä profeetta ei ole vain ihminen, joka ennustaa tulevia tapahtumia tai esittää vakuuttavia väitteitä maailman menosta. Profeetan tehtävä perustuu siihen, että hän katsoo saaneensa sanomansa Jumalalta. Raamatun profeettoja myös koeteltiin, eikä pelkkä oma vakuuttuneisuus tehnyt ihmisestä Jumalan lähettilästä.
Siksi on aiheellista kysyä, millä perusteella nykyajan ihminen voi julistautua profeetaksi. Riittääkö oma tunne, näky, uni tai sisäinen ääni? Vai pitäisikö väitteelle olla jotakin muutakin perustetta? Jumalallista alkuperää ei voi todistaa pelkästään sillä, että ihminen itse ilmoittaa saaneensa ilmoituksen.
Jos jumalallista yhteyttä ei ole, arkikielessä puhutaan ehkä ennustajasta, näkijästä tai tulevaisuuden tulkitsijasta. Nekään eivät tietenkään takaa ennustusten paikkansapitävyyttä. Mutta ainakin käsitteet voidaan erottaa toisistaan: ennustaminen on tulevaisuutta koskevien väitteiden esittämistä, kun taas profeetallisuus sisältää väitteen sanoman jumalallisesta alkuperästä.
Ja tässä kohtaa kannattaa kääntää katse takaisin musiikkiin.
Kuka voi varmasti sanoa, etteikö jonkin heavy-yhtyeen laulun nimi tai sanoitus olisi syntynyt syvemmän oivalluksen, intuitiivisen kokemuksen tai jopa muusikon omasta mielestä hengelliseltä tuntuvan johdatuksen kautta? Se ei todista, että kyse olisi Jumalan ilmoituksesta. Mutta miksi tällainen mahdollisuus suljettaisiin automaattisesti pois vain siksi, että sanoma tulee rockmusiikin kautta?
Ehkä olennaisinta ei olekaan se, soiko taustalla urkujen sijasta särökitaran riffi. Olennaisempaa on se, mitä ihminen todella sanoo, mihin hän väitteensä perustaa ja millaista ajattelua hän herättää.
Raamatullinen nimi ei tee yhtyeestä profeetallista, eikä oma julistus tee ihmisestä Jumalan sanansaattajaa. Toisaalta ulkoinen olemus, musiikkityyli tai uskonnollisuuden puute eivät yksin ratkaise sitä, voiko jonkun ajatuksissa olla jotakin pohdinnan arvoista.
Ehkä suurin kysymys kuuluu lopulta näin: kuka meistä voi varmasti tietää, kenen kautta jokin oivallus syntyy – ja millä oikeudella joku julistaa puhuvansa Jumalan puolesta?
Timo Tynkkynen
