Kävin viikonloppuna katsomassa Aku Louhimiehen Lapin sodan. Se oli huomattavasti parempi elokuva kuin minkä kuvan eräistä lehtiarvioista sai. Siinä missä Louhimiehen filmi ei ole perinteinen sotaelokuva, Lapin sota ei ollut tavanomainen sota. Se on myös sota, jota ei Etelä-Suomessa tunneta yhtä hyvin kuin talvi- ja jatkosotaa. Toki elokuvassa kävellään paljon, mutta niin Lapin sodassa tehtiin. Saksalaiset olivat vetäytyessään tuhonneet sillat ja miinoittaneet tiet. Ajoneuvoilla ei päässyt eteenpäin. Arvostelu, että elokuvassa on vähän taistelukohtauksia ei myöskään ole osuva. Tornion ja Kemin valtausten jälkeen taistelut olivat enemmän kahakoita kuin laajamittaisia sotatoimia. Saksalaiset vetäytyivät ja suomalaiset seurasivat perässä. Loppuvuodesta 1944 sotatoimet olivat pääosin ohi. Kevät 1945 käytiin asemasotaa arktisissa oloissa käsivarren Lapissa.
Sotahistoriaan perehtyneenä tutkijana menin katsomaan elokuvaa historioitsijan silmin, vaikka tiesinkin, että kyseessä on Antti Tuurin Rauta-antura romaaniin perustuva fiktiivinen tarina. Vaikka kyseessä ei ole dokumentti, elokuvat vaikuttavat suuresti siihen minkälaisen kuvan muodostamme 81 vuotta sitten päättyneestä sodasta. Miettiipä vaikka Tuntemattoman sotilaan eri versioiden tai Pekka Parikan Talvisodan merkitystä.
Historiantutkijalle keskeinen kysymys ei elokuvaa katsoessa ole tapahtuiko kaikki kuten tarina kertoo, vaan millaisen tulkinnan elokuva esittää sodan syistä, toimijoista ja seurauksista. Katson toki myös, onko rekvisiitta ja käytetty sotakalusto pääosin oikealta aikakaudelta. Rullaako kentällä 1950-luvun T-55 panssarivaunu, vaikka kuvataan toisen maailmansodan taisteluita. Tällaistakin on nähty. Lapin sodassa en huomannut monia silmiinpistäviä puutteita varusteissa. Erityisesti alun taistelukohtaus, jossa panssarikauhulla tuhotaan venäläisiä vaunuja Kannaksella, oli vakuuttavasti tehty.
Louhiniemen Lapin sota sijoittaa nuoret sotilaat ja saksalaisten kanssa tekemisissä olleet naiset syksyn 1944 suureen Suomen poliittisen historian murrokseen. Jatkosota on päättynyt ensin aselepoon ja sitten välirauhaan Neuvostoliiton kanssa. Suhteet Saksaan on jouduttu katkaisemaan ja jännitetään, lähteekö Lapissa oleva suuri vuoristoarmeija maasta ilman suurta verenvuodatusta. Suursaaressa syyskuun 1944 puolivälissä oli jo nähty merkittävä yhteenotto, mitä ei Louhimiehen elokuvassa mainita. Kun elokuva alkaa Lapissa jatkuu vielä ”syysmanööverit”. Sillä nimellä kutsuttiin saksalaisten ja suomalaisten salaista sopimusta siitä miten saksalaisten vetäytyminen toteutetaan ilman verenvuodatusta. Viimeistään suomalaisten 1.10.1944 tekemän Tornion maihinnousun jälkeen leikkisota oli ohi.
Aku Louhimiehen elokuvan peruskehys on historiallisesti uskottava, vaikka itse tarina on täysin fiktiivinen. Entisistä aseveljistä tulee hetkessä vihollisia, kun ensimmäiset laukaukset on vaihdettu ja kaatuneet laskettu. Sotilaiden ja siviilien henkilökohtaiset suhteet eivät katoa hetkessä. Tämän poliittisen ja inhimillisen maailman ristiriidan elokuva tavoittaa kohtuullisen hyvin.
Naisten ja siviilien nostaminen elokuvan keskeisiksi hahmoiksi eroaa perinteisestä sotaelokuvista, kuten Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka viimeiseen Louhimiehen versioon onkin lisätty mukaan kotirintaman näkökulmaa. Lapin sota -elokuvassa näkyy, miten saksalaisten kanssa tekemisissä oleminen muuttui yhdessä yössä maanpetokseksi siinä missä se oli hetkeä aiemmin ollut valtion turvallisuuspoliittisen linjan mukaista. Tosin saksalaisten miesten ja suomalaisten naisten välinen likeinen kanssakäyminen häiritsi alusta alkaen erityisesti kirkkoa, joka pyrki muutenkin vartioimaan tiukkaa seksuaalimoraalia.
Kun välit Saksaan katkesivat, moni koitti peitellä aiempia likeisiä kontaktejaan. Irtisanoutumisen yhteistyöstä näkee siinä, miten saksalaisten kanssa tekemisissä elokuvassa olleita naisia kohdellaan. Osa suomalaisista sotilaista käyttäytyy heitä kohtaan kuin he olisivat vehkeilleet miehitysarmeijan kanssa. Sitä, oliko kielenkäyttö naisia kohtaan todella näin asiatonta kuin elokuvassa kuulemme, emme tietysti 82 vuotta myöhemmin juurikaan pysty enää tutkimuksen keinoin selvittämään.
Keskittyminen henkilödraamaan merkitsee, että monet laajemmat kysymykset jäävät Louhiniemen elokuvassa taustalle. Lapin asutuskeskusten totaalinen hävitys ei tule riittävän vahvasti esille. Ei myöskään väestön evakuointi ja se, että loppuvaiheessa sotaa kävivät asevelvollisuusikäiset varusmiehet sen jälkeen, kun Liittoutuneiden valvontakomissio oli käskenyt kotiuttaa kenttäarmeijan. Rintamatapahtumat laajasti huomioiva suomalainen sotaelokuva oli 2007 ensi-iltansa saanut Åke Lindmanin viimeinen ohjaus Tali-Ihantala. Sen tunnen sikäli hyvin, että olin elokuvassa avustajana esittämässä yhtä rynnäkkötykin päällikköä. Tali-Ihantalaa arvosteltiin siitä, että siinä keskityttiin vain sotatoimiin. Ei ollut tarpeeksi ihmissuhdedraamaa.
Useimmissa elokuvissa on vahvuudet ja puutteet. Todella surkeita tai kaikilta osin onnistuneita filmejä on vähän. Historiallisena elokuvana Lapin sota onnistuu tunnelman, moraalisen murroksen ja siviilien inhimillisten kokemusten välittäjänä. Ei niinkään suurten historiallisten tapahtumien ja taistelujen kuvaajana. Pohjoisen huikeaa luontoa olisi ehkä voinut näyttää vielä enemmän ilmakuvauksella. Lapin sota ei ole uusi Tuntemattoman sotilaan kaltainen suurelokuva, mutta jokaiselle suomalaiselle katsomisen arvioinen elokuva kansakunnan historian keskeisistä kohtalonhetkistä.
