Kirkkomme sopi jo 1930-luvulla ehtoollisvieraanvaraisuudesta Englannin kirkon kanssa. Vaikka olemme olleet pitkään osa samaa kirkkoa Ruotsin kirkon kanssa – toki paikallisin erityispiirtein – , Ruotsin kirkko onnistui menemään meitä pitemmälle ja sopi jo tuolloin myös virkojen tunnustamisesta. Taustalla lienee ollut arkkipiispa Nathan Söderblomin kansainvälisestikin merkittävä panos ja ”evankelisen katolisuuden” ajatuksen esillä pitäminen osana ruotsalaista perintöä ekumeenisena resurssina. Meillä tähän kysymykseen palattiin vasta 1970-luvulta alkaen vilkastuneen ja vuoden 1982 Kaste, ehtoollinen, virka -asiakirjasta (BEM) vauhtia ammentaneen virkakeskustelun myötä.

1900-luvulla laajemminkin käsitys piispuudesta palasi ammentamaan entistä enemmän vanhakirkollisesta ideaalista piispasta ennen muuta evankeliumin julistajana, ehtoollisyhteisön hengellisenä johtajana, joka kollegiaalisesti rakentaa yhdessä toisten piispojen kanssa kirkon ykseyttä sen perustehtävän hoitamiseksi edistämiseksi. Hän ei ole ensisijaisesti julkisen vallan ja byrokratian edustaja, vaikka asiat tulee hoitaa sovitusti ja hyvää järjestystä noudattaen – unohtamatta kuitenkaan evankeliumia luovuuden lähteenä ja ankkurina. Piispuus on osa kirkon apostolisuutta eli kirkossa sanan ja sakramenttien kautta läsnä olevan Kristuksen mission palvelemista ja toteuttamista sanoin ja teoin. Koko kirkon apostolisuus tuli avainsanaksi, ei niinkään piispojen ketju, vaikka se viestiikin apostolisen mission jatkuvuutta halki vuosituhansien. Ytimessä on apostolinen evankeliumi eli ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus.

Vuonna 1992 valmistui anglikaanis-luterilainen Porvoon yhteinen julkilausuma ja sen pohjalta Porvoon julistus, joka juhlallisesti allekirjoitettiin mm. Westminsterin Abbeyn katedraalissa syksyllä 1996. Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset ja Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Irlannin anglikaanit solmivat läheisen yhteyden keskenään kirkon missiota palvelemaan. Juhlasaarnan piti arkkipiispa John Vikström. Nämä vuodet ovat merkanneet yhdessä kasvamista, ystävyyden vaalimista ja rakentamista, jännitteitäkin toisinaan ja toisiltamme oppimista. Porvoon kirkkoyhteisö on yhteisö, jolla ei ole mitään raskaita organisatorisia rakenteita. Asioita hoidetaan yhteydenpitoryhmän kokousten ja yhteisten keskusteluiden kautta eteenpäin. Arvovaltaisin kokous on nykyisin joka kolmas vuosi järjestettävä priimasten ja johtavien piispojen kokous.

Vuorovaikutusta edistetään muun muassa raportoimalla keskeisistä tapahtumakuluista kussakin kirkossa, kuten kirkolliskokouksen, keskushallinnon ja piispainkokousten päätöksistä ja piispojen vaihtumisista. Ykseyden ja yhteyden vaalimisen instrumentteihin kuuluu se, että kutsutaan toisista Porvoon kirkkoyhteisön kirkoista piispoja mukaan kätten päällepanemiseen uutta piispaa vihittäessä jäsenkirkossa. Tärkeää on, että on sekä luterilaisia että anglikaaneja tai anglikaani/luterilainen läsnä, jos mahdollista.

Meillä on eurooppalaisina kirkkoina monia yhteisiä kysymyksiä ja etsimme yhdessä tietä eteenpäin todistuksen ja palvelun eli kirkon mission vahvistamiseksi. Esimerkkinä tästä pyysin Copilotia kokoamaan kuuden kirkon raporteista viisi yhdistävää asiaa niille. Ohessa tuloksia, jotka viestivät, että olemme yhteisessä veneessä toinen toistamme tukien:

”Raporttien yhteinen kokonaiskuva on, että Porvoon kirkoissa yhdistyvät tällä hetkellä kirkollinen uudistuminen, ekumeenisten suhteiden vahvistaminen, yhteiskunnallinen vastuu, hallinnolliset muutokset sekä toimintaympäristön voimakas muutos. Jäsenkehitys ja perinteiset osallistumismuodot haastavat kirkkoja, mutta samanaikaisesti esimerkiksi nuorten kasteissa, konfirmaatiossa, jumalanpalvelusosallistumisessa ja uusissa ekumeenisissa yhteistyömuodoissa näkyy myös myönteisiä merkkejä.

Viisi kaikille yhteistä keskeistä asiaa:

1. Kirkollisen identiteetin, jumalanpalveluselämän ja mission uudistaminen
   Kaikissa raporteissa pohditaan tavalla tai toisella, kuinka kirkon perustehtävä voidaan toteuttaa muuttuneessa yhteiskunnassa. Englannissa korostuvat luottamus evankeliumiin, seurakuntaelämä ja kirkon palvelu koko kansakunnalle. Norjan painopisteisiin kuuluvat jumalanpalvelukset, nuoret aikuiset ja kirkon lähetysluonne. Virossa huomio kohdistuu yhteiseen ehtoollisliturgiaan, luterilaiseen identiteettiin ja evankelioimiseen. Skotlannissa liturginen uudistaminen jatkuu useiden uusien ja kokeilukäytössä olevien aineistojen avulla. Tanskassa uusi seurakuntaneuvostolaki mainitsee nimenomaisesti diakonian ja mission. Ruotsissa valmistellaan sekä uutta raamatunkäännöstä että virsikirjauudistusta.
2. Ekumenia ymmärretään kirkon perustehtäväksi, ei erilliseksi lisätoiminnaksi
   Kaikki kirkot raportoivat ekumeenisista suhteista tai kirkkojen välisestä yhteistyöstä. Englannin kirkon agenda ulottuu Porvoosta ja Meissenistä Roomaan, Pyhälle maalle ja muuttuvaan anglikaaniseen kommuunioon. Norjan tuhatvuotisjuhla halutaan toteuttaa yhteiskristillisesti, ja nuorisotyössä painotetaan ekumeenista yhteistyötä. Viron raportissa ekumeeninen yhteistyö mainitaan jatkuvana toimintana. Skotlannissa etsitään paikallisia ratkaisuja seurakuntien yhteistyöhön. Tanska vahvistaa suhteitaan Grönlannin kirkkoon, ja Ruotsi uudistaa ekumenian ja uskontodialogin toimintalinjaansa vuosille 2026–2030.
3. Kirkot joutuvat sovittamaan yhteen jatkuvuuden ja rakenteellisen muutoksen
   Piispanvaihdokset, hallinnon uudistaminen, talouspaineet ja uudet johtamisrakenteet näkyvät lähes koko aineistossa. Englannissa uuden Canterburyn arkkipiispan kausi käynnistyi samalla kun kansallisen kirkollishallinnon uudistus pysähtyi parlamentaarisiin ja vastuukysymyksiä koskeviin ongelmiin. Norjan keskushallintoa järjestellään uudelleen alijäämien vuoksi. Skotlannissa piispakunta, pääsihteerin tehtävä ja keskustoimiston sijainti ovat muutoksessa. Tanskassa seurakuntaneuvostojen yhdistämistä ja seurakuntien yhteistyötä helpotetaan. Ruotsissa kirkollisvaalit, hiippakuntien vastuu ja tulevat piispanvaihdokset ovat näkyvästi esillä.
4. Kirkkojen julkinen ja yhteiskunnallinen vastuu vahvistuu
   Raporteissa kirkot eivät näyttäydy vain uskonnollisina yhteisöinä, vaan rauhan, sovinnon, ihmisarvon, ympäristövastuun ja yhteiskunnallisen koheesion toimijoina. Englannissa käsitellään kolonialismin ja orjuuden perintöä, kansallista yhtenäisyyttä, kristillistä nationalismia, luomakunnan suojelua ja Palestiinan kristittyjen asemaa. Norjassa keskeisiä ovat sovinto saamelaisten ja muiden vähemmistöjen kanssa sekä rasismin vastustaminen. Skotlannissa tutkitaan orjuuden perintöä ja vastataan äärioikeiston nousuun. Tanskassa kirkko vastaa Grönlantia koskevaan geopoliittiseen tilanteeseen. Ruotsissa metsien ekologinen, hengellinen, sosiaalinen ja taloudellinen vastuullisuus liitetään myös sovintoon saamelaisten kanssa.
5. Maallistumisen rinnalla näkyy myös uskonnollista kiinnostusta ja osallistumisen uusia muotoja
   Useissa raporteissa jäsenmäärät tai perinteiset osallistumistavat vähenevät, mutta kehitys ei ole yksisuuntaista. Englannissa jumalanpalvelus- ja katedraaliosallistuminen oli kasvanut viitenä perättäisenä vuonna. Norjassa jäsenosuus laskee, mutta nuorten aikuisten liittyminen lisääntyy. Tanskassa kirkon jäsenosuus on laskenut, mutta kirkkoon liittyneiden määrä ylitti eronneiden määrän vuonna 2025, nuorten kasteet ennen konfirmaatiota lisääntyivät ja luottamus kirkkoon säilyi korkeana. Ruotsissa kasteet, konfirmaatiot, vihkimiset ja jumalanpalvelusosallistuminen kasvoivat. Skotlannissa muodollinen paikallisekumenia vähenee, mutta yhteiskunnallinen yhteistyö ja kirkkorakennusten yhteiskäyttö lisääntyvät.

Yhteinen johtopäätös kirkkoyhteisön näkökulmasta
Raporttien perusteella Porvoon kirkkoyhteisön keskeinen kysymys ei ole vain, kuinka kirkot selviytyvät jäsenmäärien, talouden ja rakenteiden muutoksesta. Vielä olennaisempi kysymys on, kuinka piispalliset kansankirkot voivat yhdessä todistaa evankeliumista moniarvoisissa, maallistuneissa ja poliittisesti jännitteisissä yhteiskunnissa.”