Läntisen Unkarin Kőszegissä alkoi eilen keskiviikkona järjestyksessä 15. suomalais—ugrilainen pappeinkokous. Siihen osallistuu pappeja Suomen, Viron, Unkarin, Romanian ja Venäjän (Inkerin) luterilaisista kirkoista.
Kokouksen avajaismessussa Kőszegin luterilaisessa kirkossa saarnasi Suomen kirkon delegaation johtaja, Mikkelin piispa Mari Parkkinen. Saarnassaan hän käsitteli Johanneksen evankeliumin (6:60—69) pohjalta kristittyjen yhteyttä, uskon ydintä ja tunnustusta.
Tämänkertaisen pappeinkokouksen teema on ”sitoutuminen”. Parkkinen halusi lähestyä aiheutta luterilaisuudelle tärkeistä lähtökohdista käsin. Mitä meille tarkoitaa ad fontes eli lähteille palaaminen, mikä merkitys tunnustuksilla on ja mitä on sitoutuminen tässä ajassa.
— Luterilaisuuteen liittyy erottamattomasti ajatus lähteille palaamisesta, palaamisesta evankeliumin ytimeen. Kun Martti Luther aikoinaan haastoi Paavin kirkkoa, hän haastoi ennen kaikkea katolisen kirkon ajatusta aneista syntien sovituksena ja pelastuksen välineenä. Tämä oli Lutherin käsityksen mukaan vääristynyttä evankeliumia.
Luther haastoi Parkkisen mukaan aikansa teologeja ja koko katolista kirkkoa palaamaan evankeliumin ytimeen, ilosanomaan, siihen, mikä on kaikkein tärkein Jeesuksen sanoma.
— Se on pelastuksen sanoma. Luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi onkin yksi keskeisimmistä opeista. Me kaikki seisomme samalla syntisyyden viivalla, mutta Jeesuksen ristintyö, syntivelan kantaminen kaikkien puolesta, avaa meille tien Jumalan yhteyteen. Pelastus tapahtuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Kaikki muu rakentuu tältä pohjalta, Parkkinen sanoi saarnassaan.
Meille on tärkeää, että uskon ydin pysyy, mutta muoto ja tulkintakin voivat muuttua.
Parkkinen viittasi myös Augsburgin tunnustuksen tulevaan 500-vuotisjuhlavuoteen 2030 ja pohdiskeli tunnustuksen tulkintaa. Hän huomautti, että luterilaiset tunnustuskirjat on kirjoitettu 1500-luvun kontekstissa.
— Jokainen tietää, että maailma ja kirkkopoliittinen tilanne olivat silloin hyvin erilaiset kuin tänään. Tunnustuskirjat ovat luterilaisen uskon kivijalka, mutta samalla niitä joudutaan väistämättä tulkitsemaan yhä uudelleen; meidän on kysyttävä, miten ne puhuvat omaan aikaamme. Tämän kaltainen uudelleen tulkinta on sekin luterilaisuudelle ominaista, Parkkinen sanoi.
— Meille on tärkeää, että uskon ydin pysyy, mutta muoto ja tulkintakin voivat muuttua. Teologisten ajatusten uudelleen muotoutumista voidaan nähdä jopa, kun verrataan nuoren ja vanhan Lutherin kirjoituksia, hän jatkoi.
Kőszegin pappeinkokouksen teema on sitoutuminen. Piispa pohdiskeli, mihin voimme sitoutua, jos kirjoitusten tulkinnatkin muuttuvat?
— Tunnustus itsessään on jo sitoumus, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa esimerkiksi meille, tilanteessa, jossa tulemme hyvin erilaisista luterilaisista kirkoista?
Parkkinen totesi saarnassaan, että sitoutuminen ei ole ensisijaisesti sitoutumista rakenteisiin, hallintoon tai edes omiin teologisiin painotuksiimme. Se on sitoutumista Kristukseen.
— Kun keräännymme Jeesuksen ympärille, huomaamme, että mitä lähemmäksi kuljemme Jeesusta, sitä lähempänä olemme myös toisiamme. Yhteys ei synny siitä, että olemme kaikesta samaa mieltä, vaan siitä, että olemme saman Herran omia.
Kun Luther aloitti reformaation, hän halusi Parkkisen mukaan palata Jumalan sanan yksinkertaisuuteen, kaivaten syvempää hengellistä elämää. Lutherin mukaan vastaus löytyy siitä, että palattiin evankeliumin alkulähteelle, ydinsanomaan.
— Tänään monet kirkot kamppailevat vähenevien resurssien ja tyhjenevien kirkkosalien äärellä. Kysynkin, olisiko nyt uuden reformaation aika? Olisiko meidän rohkeasti astuttava ulos omista poteroistamme, jätettävä Lutherinkin kavahtamaa kirkkopolitiikkaa vähemmälle ja palattava evankeliumin, ilosanoman, pelastuksen voimallisen sanoman äärelle? Mari Parkkinen kysyi saarnassaan.
NYT KŐSZEGISSÄ pidettävä pappeinkokous on 15. kautta aikain pidetty suomalais-ugrilainen pappeinkokous. Traditio on jo vanha, sillä ensimmäinen kokous pidettiin Budapestissä vuonna 1937.
Tämänkertaisen kokouksen teemana on ”Tässä seison, enkä muuta voi — vai voinko”? Kysymys on sitoutumisesta ja minkälaisia ongelmia ja mahdollisuuksia siihen tänään kirkoissa liittyy. Kokouspäivien sisältö sisältää luterilaisen tradition käsittelyä teologisissa luennoissa ja ryhmäkeskusteluissa. Lisäksi jokainen osallistuva kirkko kertoo omista ajankohtaisista kysymyksistään ja haasteistaan.
Kokouksen kieliä ovat suomi, unkari ja viro.
Unkarin kirkosta kokousta isännöiviä piispoja ovat johtava piispa János Szemerei sekä piispat Péter Kondor ja Pál Keczkó. Viron kirkon joukkoa johtaa piispa Ante Toplaan. Romanian unkarinkielistä luterilaisen kirkon delegaation johdossa on piispa Dezső Zoltán Adorjáni. Venäjän (e. Inkerin) kirkon delegaatiota johtaa piispa Ivan Laptev.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yli kymmenhenkiseen delegaatioon kuuluvat myös Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Niilo Pesonen ja Kirkkohallituksen ulkoasian osaston johtaja Kimmo Kääriäinen. Suomesta paikalle on tullut myös Pappisliiton opintomatkalaisia.
Nelipäiväisen konferenssin päätteeksi ulkomaalaiset vieraat jakautuvat moniin Unkarin luterilaisen kirkon seurakuntiin, joissa he sunnuntain jumalanpalveluksissa esittävät seurakunnalle tervehdyksensä tai saarnaavat.
Aiempien kokouksien pitopaikat ovat olleet: Budapest 1937, Lappeenranta 1939, Budapest 1968, Iisalmi 1981, Budapest 1985, Valkeala 1989, Otepää , K1993, Budapest 1996, Lapua 2000, Kolozsvár/Cluj 2004, Révfülöp 2008, Tartto 2012, Petroskoi 2016 ja Turku 2022.
Lue lisää Unkarin luterilaisuudesta:
Ilmoita asiavirheestä