Maailmassa on eräs erikoinen lause, jolla yritetään lopettaa keskustelu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan: ”Mutta eihän se ole keneltäkään pois.”
Lause on kätevä. Sillä voi puolustaa melkein mitä tahansa, eikä sen esittäjän tarvitse vaivautua miettimään, mitä tapahtuu, jos puolustettu asia kasvaa niin suureksi, ettei muille tahdo jäädä enää tilaa. Se on vähän kuin naapuri ilmoittaisi rakentavansa tontillesi autotallin ja vakuuttaisi, ettei se ole sinulta pois. Onhan sinulle edelleen jäänyt autotallin ympärillä olevat seinät!
Mutta onko asia todella niin yksinkertainen?
Ajatellaanpa vaikka monimuotoisuutta. Se on hieno sana, eikä siinä itsessään ole mitään vikaa. Maailmaan mahtuu erilaisia ihmisiä, ajatuksia, elämäntapoja ja mieltymyksiä. Hyvä niin. Jokainen saa elää omaa elämäänsä, kunhan ei tarpeettomasti tallo muiden varpaille. Mutta jossakin vaiheessa pitäisi uskaltaa esittää kysymys: voiko yhden asian jatkuva korostaminen viedä tilaa joltain toiselta?
Tietysti voi.
Jos jostakin marginaalisesta ilmiöstä tehdään jatkuvasti yhteiskunnan keskeisin puheenaihe, se ei enää ole pelkästään pienen ryhmän oikeus näkyä. Siitä tulee myös kysymys siitä, kuka saa näkyvyyttä, kenen arvot pääsevät esille ja millaiseksi yhteinen kulttuuri vähitellen muotoutuu. Huomio ei ole pohjaton luonnonvara. Televisiolähetykseen, koulun juhlaan, julkiseen keskusteluun ja kalenteriin mahtuu vain tietty määrä asioita ennen kuin joku muu jää sivuun.
Tämä koskee myös LGBTQ+-aiheita. Ihmisten oikeus elää turvallisesti ja ilman syrjintää on yksi asia. Se, kuinka paljon jokin aihe saa julkista näkyvyyttä, millä tavoin sitä tuodaan esiin ja pitääkö kaikkien osallistua sen juhlistamiseen, on toinen asia. Näitä kahta ei pitäisi niputtaa yhteen niin tiukasti, ettei jälkimmäisestä voisi enää keskustella ilman, että ensimmäisestä syntyy epäilyksiä.
Pride-viikko on monin paikoin laajentunut Pride-kuukaudeksi, ja näkyvyys on kasvanut. Kannattajalle tämä on askel kohti hyväksyntää. Kriittisemmin suhtautuvalle se voi näyttää siltä, että yhdestä teemasta on tullut jokavuotinen yhteiskunnallinen suurtapahtuma, jonka rinnalle muut aiheet eivät tunnu mahtuvan. Molemmat näkökulmat ovat olemassa, ja niistä pitäisi voida puhua ilman, että keskustelija leimataan saman tien joko pyhimykseksi tai ihmiskunnan viholliseksi.
Entäpä perinteinen perhe? Isä, äiti ja lapset. Yksinkertainen perhemalli, joka ei kaipaa mainoskampanjaa tullakseen ymmärretyksi. Jos joku haluaa kutsua sitä ydinperheeksi ja pitää sitä ihanteenaan, miksi siitä pitäisi tehdä vanhanaikainen jäänne? Toisaalta muiden perhemuotojen olemassaolo ei mitätöi sitä. Isän ja äidin arvostaminen ei edellytä muiden perheiden halveksimista, eikä muiden perheiden hyväksyminen vaadi perinteisen perheen työntämistä museoon pölyttymään.
Järjen pitäisi mahtua samaan huoneeseen kaikkien kanssa. Vaikka nykyään huoneeseen näyttää välillä mahtuvan vain se, jolla on suurin kyltti.
Ja sitten on kesä. Suomen lyhyt, kallisarvoinen kesä, jolloin tavallinen kansalainen yrittää ehtiä mökille, saunaan, marjametsään ja ehkä kerran grillata makkaran ilman, että sade ehtii muuttaa sen keitoksi. Samaan aikaan kalenteriin sijoitetaan erilaisia tapahtumia, joista Pride on yksi näkyvimmistä.
Miksi juuri kesä? Siksi, että sää ja ulkoilmatapahtumat suosivat sitä. Se on ymmärrettävää. Mutta jos joku kysyy, voisiko tapahtuman järjestää toiseen aikaan tai voisiko julkisen esiintymisen rajat miettiä tarkemmin, kysymystä ei pitäisi automaattisesti tulkita vihamielisyydeksi. Jotkut kokevat näyttävän, vähäpukeisen tai seksuaalisesti provosoivan esiintymisen julkisilla paikoilla sopimattomaksi. Tämä ei tarkoita, että jokainen Pride-osallistuja käyttäytyisi niin tai että tapahtuma kokonaisuutena olisi sitä. Julkisessa tapahtumassa voidaan silti keskustella siitä, millainen käytös sopii kaikenikäisille avoimeen katukuvaan.
Talvinen Pride olisi tosin suomalainen erikoisuus: pakkasessa jokainen saisi itse päättää, kuinka paljon haluaa esitellä vartaloaan. Luonto hoitaisi pukukoodin valvonnan ilman erillistä työryhmää. Toisaalta silloin pitäisi varmaan perustaa uusi kansalaisliike lämpökerrastojen puolesta.
Mutta huumorin alla on vakavampi kysymys. Milloin näkyvyys muuttuu yksipuolisuudeksi? Milloin yhden ryhmän huomioiminen alkaa tuntua siltä, että muiden kokemukset, arvot tai elämäntapa ovat vähemmän arvokkaita? Ja kuka saa päättää, mikä on hyväksyttävää sanoa, juhlia tai pitää normaalina?
Tässä kohtaa kannattaa kuitenkin varoa yhtä ansaa. Se, että jokin asia saa paljon näkyvyyttä, ei automaattisesti tarkoita, että se olisi suoraan pois jonkun toisen oikeuksista. Perinteistä perhettä ei voi pyyhkiä olemattomiin sillä, että televisiossa näytetään Pride-kulkue. Eikä vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen itsessään vähennä enemmistön oikeuksia. Todellinen kilpailu käydään usein huomiosta, kulttuurisesta vaikutusvallasta ja siitä, millaisia arvoja pidetään itsestään selvinä.
Siksi ”ei se ole keneltäkään pois” on yhtä huono yleispätevä vastaus kuin väite, että kaikki erilaisuuden näkyvyys olisi automaattisesti uhka normaalille elämälle. Joskus tilaa todella annetaan lisää. Joskus taas jonkin asian korostaminen syrjäyttää muita näkökulmia. Ero riippuu siitä, mitä tehdään, miten tehdään ja mitä samalla jätetään tekemättä.
Lopulta yhteiskunta ei tarvitse kilpailua siitä, kenen elämäntapa saa suurimman paraatin tai pisimmän juhlakalenterin. Se tarvitsee suhteellisuudentajua. Vähemmistö saa näkyä, enemmistö saa pitää arvojaan tärkeinä, perinteitä saa arvostaa ja uusia tapoja saa kokeilla. Kenenkään ei pitäisi joutua teeskentelemään kannattavansa kaikkea vain osoittaakseen olevansa kunnollinen ihminen.
Sillä jos jokainen asia vaatii oman kuukautensa, jokainen mielipide oman juhlapäivänsä ja jokainen ryhmä oman paraatinsa, kohta tavallinen arki on ainoa marginaali-ilmiö, jota ei ole vielä ehditty juhlistaa.
Ja silloin joku varmasti kysyy, miksei tavallisille ihmisille järjestetä omaa viikkoa.
Vastaus kuuluu tietenkin: ei se ole keneltäkään pois.
Paitsi ehkä niiltä, jotka joutuvat järjestämään sen.
Timo Tynkkynen
