Vielä kymmenisen vuotta sitten kirkossa vaikutti näkyvästikin Kirkon Rakentajat -niminen foorumi. Sen tavoitteena oli edistää keskustelua kirkon tulevaisuuden vaatimista ratkaisuista. Foorumin ympärillä on usean vuoden ajan vallinnut syvä hiljaisuus, vaikka se mainitaan edelleen Hengen Uudistus -liikkeen nettisivuilla.
Samoihin aikoihin kirkon uudistamista hahmotteli Kansankirkon Myytinmurtajat -niminen kirja, joka julkaistiin vuonna 2009 ja sai innostuneen vastaanoton mm. saman vuoden Kirkkopäivillä. Pian kirjan ympärille laskeutui kuitenkin täysi hiljaisuus. Sen sijaan, että kirkossa olisi perustettu projekti kirjoittajien löydösten hyödyntämiseksi, keskustelu vaikeni.
Näyttää siltä, että kirkossa vierastetaan sitä että sen hallinnon ulkopuolelta esitetään kritiikkiä ja kehittämisehdotuksia. Ne vaietaan kuoliaiksi. Kirkolliskokouksen asettaman tulevaisuuskomitean mietintöä vuodelta 2016 voidaan pitää kirkon omana kannanottona asiaan. Senkin toimeenpano on takkuillut. Elokuun kirkolliskokousta kannattaa seurata tämänkin asian näkökulmasta.
Mainituista asioista olen kirjoittanut useita blogeja ja tullut siihen välitulokseen, että kokonaiskirkon ja kirkon keskushallinon tasolla kirkon rakentaminen, kehittäminen ja uudistaminen ovat hyvin vaikeita ja hitaasti jos ollenkaan eteneviä. Kirkon tulevaisuus on seurakuntien varassa. Kun lähden etsimään kirkon rakentajien sijasta seurakunnan rakentajia, löydän muutamia vihjeitä.
Kun Pekka Särkiö arvioi kirkolliskokousvaalin tulosta vuonna 2016, hänen mukaansa ”uutisoinnissa on jäänyt pimentoon kirkon keskikenttää edustava, kansankirkollisuutta ja yhteistä hengellistä ydintä korostava suunta, jonka listoja on eri hiippakunnissa. Kansankirkon rakentajat –pappislistalta valittiin kirkolliskokoukseen Oulusta, Mikkelistä ja Kuopiosta kustakin yksi sekä Tampereelta kaksi, lisäksi Oulusta yksi maallikko, yhteensä siis 1 + 5.” Särkiön mukaan ”edelleen on selvästi tilausta ohjelmalle, jossa pääpaino on kirkon yhteisessä hengellisessä ytimessä”.
Hämeenlinnalainen pastori Juha Koivulahti esitteli omaa ohjelmaansa tämän vuoden kirkolliskokousvaalissa seuraavasti: ”Koska kirkon tulevaisuus ratkaistaan paikallisseurakunnissa, seurakuntarakenne on suunniteltava uudelleen niin, että paikallisseurakunnat voivat yhä enemmän toimia itsenäisinä hengellisinä yhteisöinä, paikallisidentiteetistään käsin. Tähän päästään esim. jatkokehittämällä aiemmin esillä ollutta yhtymärakennetta ja sallimalla monimuotoisuus. Kirkkoon tarvitaan myös uudenlaista jäsenhankinta-ajattelua (evankeliointi), johon päästään kirkon koulutusta ja vapaaehtoistoimintaa kehittämällä.” Koivulahti jäi valitsematta.
Kirkolliskokoukseen viime vaaleissa valittu kirkkoherra Jari Kemppainen Pälkäneeltä puhui tavoitteissaan, miten ”tulevaisuuden seurakunnat ovat sopivan kokoisia jumalanpalvelusyhteisöjä. Seurakunnat toimivat seurakuntalaisten varassa. Talous voidaan hoitaa joko hiippakunnan tai rovastikunnan kokoisissa yhteisöissä. Seurakunnilla on varoja koko ajan vähemmän. On keskityttävä jumalanpalveluselämään ja yhteisöjen rakentamiseen. Siksi kirkossa on toteutettava toiminnan ehdoilla tapahtuva organisaatiouudistus. Hyvä pohja tälle on Tulevaisuuskomitean mietintö.” Kirkkoherra Mauno Soronen Haapavedeltä puolestaan tavoitteli sitä, ”että seurakunnat säilyvät kirkon perustehtävän perusyksikköinä, joissa työntekijät kasvavat moniosaamiseen ja valmentavaan työotteeseen ja seurakuntalaisten osallisuus ja yhteisöllisyys vahvistuu vastuunsaamisen ja vastuunottamisen kautta”.
Valmentava työote ja seurakuntalaisten osallisuuden vahvistuminen. Ja edelleen, vaikka väsyksiin asti, tulevaisuuskomitean mietintö. Nyt tarvitaan seurakunnan rakentajia. Näen tällä pienelläkin tutkailulla että heitä on. Miten osattasiin verkostoitua, koota rakentajia ja vahvistaa tärkeintä yksittäistä tekijää: seurakuntalaisten osallisuuden vahvistuminen?
Kirkon tulevaisuus on seurakuntien varassa, ja seurakunnan tulevaisuus on seurakuntalaisten varassa.
Kiitos, Hannu Paavola. Otan taas inhorealistisen kverulantin roolin (=valittaja) ja pienen seurakunnan näkökulmasta.
Ensinnäkin pieni paikallisseurakunta on lähellä ihmisiä ja monet verkostot ovat valmiita. Tämä on iso myönteinen asia. Samanaikaisesti seurakunnan tehtävät ovat yhä raskaammin säädeltyjä. Nämä säädökset puolestaan vaativat asiantuntemusta ja sellaista osaamista, mikä paikallistasolta puuttuu helposti.
Toiseksi paikallisseurakunnassa saattaa vallita seuraavan lainen tilanne: Päättäjät (kirkkoherra, talouspäällikkö ja luottamushenkilöt) toimivat yhdessä todellisuudessa. Muut työntekijät ja ns. aktiiviset maallikot toimivat toisessa todellisuudessa. Varsinkin maallikoiden oikeasti hengellisenä pitämä toiminta pyörii omalakisesti ja ehkä jonkun työntekijän tuella. Mutta muuten erillään jumalanpalveluksista ja ennen kaikkea seurakunnan lakisääteisistä toimituksista sekä seurakuntalaisten ison enemmistön elämästä. Tuo iso enemmistö käy laulamassa kauneimmat joululaulut ja konfirmaatioissa sekä kohdataan kirkollisissa toimituksissa. Samalla talous määrää.
Lyhyesti: seurakunnassa on sisäkkäin kolme erilaista todellisuutta: hallinnollis-lakisääteinen, sisäpiiriuskovaisten sekä suuren rivijäsenten joukon todellisuus. Hyvässä lykyssä ne myös ovat sisäkkäin.
Kiiitos Marko että jaksat keskustella. Sinulla on hyvää silmää analyysille ja tilanteelle. En kuitenkaan oikein näe kertomiasi asioiden olevan mitenkään pikittain siihen mitä kirjoitin. Mikä niissä on sellaista mikä estää esimerkiksi näin loppuvuodesta kun taas toiminta- ja taloussuunnitelmia tehdään (kai sellaisia vielä tehdään), funtsaamasta eri tehtäväalueiden kohdalla, miten seurakuntalaisten osallisuutta voisi lisätä – tai ainakin kirjata tavoitteeksi? Tai erikoisesti kun tulee sellainen juhla-aika, että mietitään seurakunnan strategiaa eteenpäin (sellaisia ei mahdollisesti enää tehdä), kirjata jotain noista blogissani olleista asioista siihen? Ei niitä koko ajan tai joka päviä tarvitse miettiä, mutta silloin kun mietitään sitä mihin suuntaan toimintaa kehitetään. – Tietenkin riippuu siitäkin mihin suuntaan seurakunnan päättäjät haluavat sitä kehittää.
ITse asiassa pieni seurakunta on ihanteellinen uudenlaisen työotteen ja seurakuntalaisten osallistamisen kannalta. Mutta tässä saattaa olla jotain sellaista mitä en näe.
Juu, ristiriitaa ei välttämättä ole. Mutta paikallinen kulttuuri ja sen olosuhteet ratkaisevat. Minun havaintojeni mukaan (joita ei toki tule yleistää) tuo yllä kuvaamani todellisuus johtaa hyvin helposti noidankehään. Uskovaiset ovat yhä uskovaisempia ja tavoittamisesta kiinnostuneempia mutta tavikset vieraantuvat heistä kiihtyvällä vauhdilla. Samaan aikaan seurakunnan toimintaidea on vankan kansankirkollinen sekä tarpeelliset päätökset yhä kipeämpiä ja vaativampia. Ja vievät ajan sekä energian liialta uudistamisesta.
Markon kuvaama tilanne on hyvin tyypillinen. Toimintaa ja vapaaehtoisia voi olla paljon, mutta samalla kaikki voi pyöriä jonkin tietyn ja saman joukkueen ympärillä. Joukkueita voi olla useita ja kukin toimii omalla sektorilla. Muihin joukkueisiin ei ole mitään henkilökohtaisia suhteita. Tämähän on koko kirkon toimintakuvio. Se kuuluu käsittääkseni kirkon kulttuuriin ihan oleellisesti. Jos toimintaa uudistetaan, niin tämä toimintakulttuuri seuraa automaattisesti siinä mukana. Työtekijät ja seurakunta toimii eri joukkueina ja kohtaavat satunnaisesti eri tapahtumissa. Muutosta toisenlaiseen toimintamalliin ei edes kaivata. Kaikilla on tässä järjestelmässä oma tilansa ja kukin voi siinä ihan mukavasti. Kaikki joukkueet saavat olla omalla mukavuusalueellaan.
Näin voisimme muuten jatkaa pitkälle tulevaisuuteen, jollemme kaipaisi toiminnalle rahoitusta, niiltä, jotka jäävät ulkopuolelle. Joukkueethan eivät kaipaa heitä mukaan mihinkään.
Nyt toimimme kirkossa kukin omassa joukkueessamme keskittyen omaan ryhmään, sekä omaan hyvinvointiin. Ulkopuolelle jäävät eivät jostain syystä koe tilannetta reiluksi ja saattavat jättää meidät.
Luottamusihminen koulutus on asiaa millä voisi olla merkitystä perittyjen käyttäytymismallien uudelleen arviointiin. Asiastahan olen kirjoittanut aiemminkin ilman näkyvää kaikua palautteesta.
Yksi asia oli kouluttajan tulevan seurakunnan ulkopuolelta. Hiukka asia tietysti kustantaa, mutta suomenkielen suomentaminen luottamusihmisen oikeuksista, velvollisuuksista, ja vastuista ei huomatakseni monillekaan ole selvää asiaa. Tähän hyvin riittää jo pitemmällä oleva oikeustieteen opiskelija joko graduaan tekevä Ihminen.
Näin uudetkin luottamusihmiset saisivat hyvän paketin tulleesta tehtävästä luottamusihmisenä.
Luottamusihmisenä omat oikeudet ehdottaa, kyseenalaistaa, ja ehdottaa ovat peruskauraa. Miten usein tänne asti päästään.
Katsotaanpa hiukka enemmän; vähänkin isommassa seurakunnassa kirkkoherran ja talouspäällikön lisäksi on seurakuntasihteeri kirjaamassa aineistoa kokousmuistioihin minkä sisällön käytännössä sanelee kirkkoherra.
Kun aktiivinen pappi haluaa ottaa esille asiaa pitää se ensin saada esityslistaan käsiteltäväksi kokousmuistiota varten. No, onnistuu kun onnistuu, mutta usein ei ole vaihtoehtoa kuin saattaa asiaa eteenpäin neuvostossa.
Kun mahdollisuuksista oikeuksissa ei tiedossa luottamusihmisellä ole on henkilökohtainen yhteydenottokin turhaa.
Näin uudet luottamusihmiset usein perinteeseen koulutetaan valitsemalla heitä johtokuntien pöytäkirjantarkastajiksi, ja oleppa hyväksymättä sellaista jo valmiiksi tehtyä. Sehän olisi loukkaus uudessa tehtävässä.
Jos kirkossa halutaan seurakunta toimintaa pitää yllä muutenkin kuin pyhäaamuisin, niin tietty muutos olisi tarpeen toteuttaa nyt. Yhä useampi viranhaltija poistuu rivistä ja uusia ei voi palkata tilalle. Ne, jotka jää, joutuvat tilanteeseen, jossa työuupumus tulee vastaan yhä useammalle. Työtekijöiden rinnalle tulisi kouluttaa vapaaehtoisia. Jollei näin tehdä nyt, niin tilaisuus menee ohi. Silloin ei enää ole kouluttajia. Vapaaehtoiset merkitsee hankaluuksia, mutta suurempia hankaluuksia on luvassa ilman heitä.
Pekka Pesonen. Selvennän hiukan. Me puhumme usein periaatteella ”tulkaa kaikki” (EI kirkkopoliittinen kommentti). Kuitenkin seurakunnan sisäpiiri luotsaa mielellään sisään ”oikealla tavalla ajattelevia” kuten karismaatikkoja tai muita ryhmiä. Tämä merkitsee samalla sitä, että kaikki EIVÄT olekaan yhtä tervetulleita ainakaan toimimaan, koska heidän arvioidaan olevan uskossaan jotenkin epäkypsiä. Ja tämä, yhdessä ”uskossa palavana olemisen” vaatimuksen vuoksi joko siihen, että kuppikuntia toimii useita erilaisia tai sitten yksi porukka valtaa seurakunnan ytimen. Ja koska esim. karismaatikot tai muut liikkeet ovat yleensä konservatiivisia, tuo idea ”kaikki yhdessä” rapautuu tai muodostuu jonkinlaiseksi sateenvarjoajatteluksi, jonka rajapyykit vedetään jonnekin: olkaa mitä olette, kunhan käytätte kirkollista raamatunkäännöstä ja kirkkokäsikirjan, että vastusta naispappeutta tai aseta spn-avioliittokysymyksiä kynnyskysymyksiksi. Ja samaan aikaan talouden sekä lainsäädännön raamit sanelevat joka tapauksessa sen, mikä on mahdollista. Esim. omassa rovastikunnassamme eläköidytään vauhdilla ja seurakunnat ovat aktiivisia, mutta työntekijöihin tai tilojen kunnossapitoon ei oikeastaan ole varaa…
Onko kuitenkaan oikeasti syytä luovuttaa? Kuppikuntia on ja niitä syntyy lisää. Miksi niitä syntyy? se olisi hyvä selvittää ja poistaa syy.
Puhun vertauksin: Aikoinaan kuolinsyitä oli vain viisi. Rintatauti, pääntauti , mahatauti, slaaki ja hivutus. Nyt lääketiede on jo selvittänyt ihmisen perimästä sairauteen johtavia osioita. Nyt osataan hoitaa täsmällisemmin. Tästä on seurannut se, että erioistutaan pienelle alueelle ja on vain vähän niitä, joille kokonaisuus on hallinnassa.
Hengellisellä alalla on tapahtunut samaa erikoistumista tai sitten ajatellaan ”viiden kuolinsyyn” perusteella. Tarkempi tieto ei ole tarpeen. Pienet ryhmät ovat spesiaaleja juuri sille porukalle, kun ne saataisi toimimaan yhdessä yhteiseksi hyväksi niin siinä olisi voima.
Miksi pitäisi luovuttaa silloin kun esteitä ilmaantuu. Usein löytyy jokin vaihtoehtoinen tie. Jos tavoite on arvokas, niin tie siihen löytyy kyllä. Tavoite on mahdollista saavuttaa, jos tarjotaan yhteistä hyvää, josta kaikki hyötyy. Ensin on saatava vain joukkueet kuuntelemaan toisiaan. Sen jälkeen kaikki on mahdollista.
Kiitos kaikista kommenteista!
Marko, miten paljon sinulla on mahdollisuutta vaikuttaa seurakuntasi ”vankan kasankirkolliseen” toimintaideaan?
Toiseksi ajattelen että paikallinen kulttuuri ja olosuhteet eivät ratkaise näitä asioita. Se ratkaisee mitä seurakunnan johtavat työntekijät haluavat. Jos he eivät halua muutosta niin sitten sitä täytyy joidenkin muiden, esim. seurakuntalaisten, haluta. Jos kukaan ei halua niin sitten asiat pysyvät paikallaan.
Hannu Paavola. Saan Jumalan armosta palvella seurakunnassa, joka on hengellisesti ja toiminnaltaan aktiivinen. Kommentoin kuitenkin koko työurani pohjalta ja yleisellä tasolla.
Vastauksia kysymyksiisi: Jos jossakin asiassa saa puolelleen kirkoherran tai luottamushenkilöiden vankan enemmistön, moniin asioihin voi vaikuttaa. Myös kehittämisessä. Edellyttäen, että kumpikaan osapuoli ei ”aja käärmettä pyssyyn”. Viisas varmistaa jo etukäteen hankkeilleen kirkkoherran tuen tai myötäilee hänen näkemyksiään. Muu ei oikeasti onnistu.
Jos ja kun vastustusta muutokseen esiintyy, kolme tietä on mahdollisia. Yksi on käyttää niitä henkilöitä, joita kirkkoherra kuuntelee ja edistää jotain. Toinen tie on, että kaikki kukat saavat kukkia niissä rajoissa kuin jonkin työntekijän/vaikutusvaltaisen aktiivin resurssit ja hänen tukijansa pystyvät saamaan liikkeelle. Eikä rikota kirjoittamattomia sääntöjä. Kolmas tie on, että turvaudutaan epävirallisiin toimintoihin niin, että vastustus kehittämistä tai jotakin uutta kohtaan kierretään. Nepotismi on silloin hyvä apukeino varsinkin pienissä yhteisöissä. Epävirallinen toiminta virallistetaan myöhemmin.
Paikallinen kulttuuri ratkaisee minun mielestäni. Tarkoitan sillä juuri paikallisten olosuhteiden tuntemista ja pelisilmää. Esimerkiksi lestadiolaisenemmistöisessä seurakunnassa ei kannata yrittää tangomessuja.
Paikallinen kulttuuri ei ratkaise kaikkea, vaan se onko seurakunnalla halua aikaansaada muutosta.