Jos vuonna 1986 ei olisi annettu sitä kuuluisaa pontta, olisiko silloin saatu riittävää enemmistöä pappisviran avaamiseksi naisille? Käytäisiinkö virkakysymyksen osalta edelleenkin samanlaista uuvuttavaa hivutustaistelua määräenemmistön hankkimiseksi kuin avioliittokysymyksessä tällä hetkellä?

Se kuuluisa ponsi sanoo, että ” hyväksyessään papinviran avaamisen naiselle kirkolliskokous toteaa, että myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityiksi ja nimitetyiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.” (Ponsi YS, 6.11.1986, § 34)

Tämän ei-juridisen ponnen näyttämä ihanteellinen ja moraalisesti velvoittava suunta on edelleenkin voimassa. Kaksikymmentä vuotta myöhempi piispa Heikan työryhmän mietintö Työn johtaminen, työyhteisöjen kehittäminen ja työturvallisuus ja sen pohjalta piispainkokouksen 2006 hyväksymä selonteko ei ole kumonnut itseään ylemmän tahon, kirkolliskokouksen antamaa pontta.

Kirkolliskokous sai piispainkokouksen selonteon tiedoksi, mutta ei siinäkään yhteydessä ryhtynyt toimiin mitätöidäkseen pontta tai määrittelemään naispappeuden torjumista harhaoppiseksi, Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen vastaiseksi.

Jokaisen Suomen ev.lut. kirkkoon töihin hakeutuvan papin ja työntekijän pitäisi tietää, että tässä kirkossa on voimassa naispappeuden hyväksyvän päätöksen lisäksi ponsi, jossa naispappeuteen torjuvasti suhtautuville on linjattu toiminnanvapaus kirkossa.

Sellaisen kannan tai henkilön kohdatessaan ei ole tarpeen järkyttyä hengessään, raivostua somessa tai repiä pelihousuja neuvostoissa.

Ethän sanoisi naispapille: ”Ole vain sisäisesti omassa mielessäsi ja uskon vakaumuksessasi pappi, mutta et voi toimia sen mukaan”. Yhtä kestämätöntä on sanoa Raamattuun sidotussa omassatunnossaan ja uskon vakaumuksessaan naispappeuteen torjuvasti suhtautuvalle: ”Pidä uskon vakaumuksestaan kiinni vain sisäisesti omassatunnossasi ja elä sitä todeksi vain oman pääsi sisällä”.

Toisissa kulttuureissa tätä kutsuttaisiin kaksinaamaisuudeksi. Jo kansainvälisen yleissopimuksen 18. artikla tunnustaa, että uskon ja omantunnon vapauteen kuuluu myös vapaus sen harjoittamiseen. Usko ilman tekoja on kuollut.

Ratkaisu virkakysymykseen on kirkon sisällä riisua naamiot ja julistaa kirkolliskokouksen päätöksellä ponsi mitätöidyksi. Näin ollen vuonna 1986 itse aiheutettu kirkon sisäinen jakautuminen ja ehtoollisyhteyden murtuminen saadaan päätökseen.

Jos kirkolliskokous siihen pystyy, niin siinä yhteydessä saadaan suoristettua linjoja myös ekumeenisissa kirkkojen välisissä suhteissa. Toki samalla teologisen työskentelyn innolla kirkolliskokous voisi torjua kaikki kristinuskolle, Raamatulle tai tunnustuskirjoille vieraat, mutta kirkkoon pesiytyneet uskon näkemykset, opetuksen ja toiminnan. Autuaita ovat rauhantekijät.

Jouni Haverinen
Kuopio

Lue myös:

Lukijoilta: Kolehtipäätös vahvistaa seurakuntien päätösvaltaa

Lukijoilta: Seurakuntavaaleissa rakennetaan kaikille kuuluvaa kirkkoa