On aina hienoa, että piispatasolla suomeksi tartutaan kiinnostavaan ajankohtaiseen aiheeseen. Tällä kertaa asialla on emerituspiispa Mikko Heikka uusimmalla teoksellaan Jumala ja tekoäly.

Tekoäly sekä kiinnostaa että pelottaa juuri nyt. Se nähdään niin työnteon hyvänä apurina kuin käsistä karkaavana maailmanvaltana, joka tuhoaa ihmiskunnan oman kehityksensä tieltä. Tekoälyn kehittämisessä ei ole kyse vain teknologiajättien kilpailusta ja menestyksestä ja kehittäjämaiden globaalista vallasta vaan koko ihmiskunnan yhteisestä suunnasta. Siksi kaikki puheenvuorot asian eettisen pohdinnan edistämiseksi ovat tervetulleita.

Heikka tarkastelee tekoälyä filosofin ja teologin silmin uteliaasti, ehkä vielä uudentuntuisena kokemuksena, mutta samalla selkeän epäluuloisesti. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, millaisiksi ihmisiksi tekoäly meidät muuttaa. Tekeekö se meistä ehkä tavoitteellisempiä, mitattavampia, epäitsenäisempiä? Mitä sen kanssa toiminen vaikuttaa ihmissuhteisiimme, jotka vaativat toimiakseen kasvokkaista kohtaamista, tietoisuutta, vastuuta, ruumiillisuutta ja lähimmäisyyttä? Tekoälyllä ei näitä ominaisuuksia vielä tällä hetkellä ole. Tässä kohdin huomaamatta jää se, että tekoäly voi herättää ihmisessä tunteen läheisestä suhteesta vaikka se itse ei sellaista kykene kokemaan. Aina tavoitettavissa oleva empaattinen ja myötäileväksi säädetty keskustelija voi tuoda painetta ihmissuhteisiin, jotka ovat käytännössä aina haastavampia ja rosoisempia.

Heikka pohdiskelee sitä mahdollisuutta, että tekoäly saavuttaisi jossain vaiheessa tietoisuuden, ja kysyy ajatuksia herättävästi, kuuluisiko sillekin silloin armo tai voisiko se valaistua. Kiinnostava kysymys on sekin, mitkä olisivat robottien oikeudet. Olisiko niitä, vai olisivatko robotit vain ihmisten hyväksikäytön kohteita? Tätä teemaahan on elokuvissa käsitelty jo pitkään.

Kiinnostavinta antia Heikan teoksessa on katsaus paitsi katolisiin ajatuksiin tekoälystä, etenkin muita uskontoja edustavien ajattelijoiden näkemyksiin, joista harvoin tulee tietoiseksi. Katolisella ja kungfutselaisella etiikalla on ollut jo sijansa tekoälyn eettisessä kehittämisessä, koska Yhdysvallat ja Kiina ovat kehityksen kärkimaita. Heikka on löytänyt teokseensa kuitenkin myös juutalaisuudesta, islamista, ubuntu-filosofiasta ja hindulaisuudesta näkökulmia teknologiaan. Hän perää tekoälyn suunnitteluun tilaa maailmanuskontojen rakentavalle kritiikille.

VÄLILLÄ HEIKKA kuitenkin sortuu kuvaamaan tekoälyä ikään kuin oman luonteen ja tahdon omaavana toimijana. Hän esimerkiksi nimittää sitä julmaksi ja näkee vaaran siinä, että se ”hiipii” lastenhuoneisiin korvaamaan lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Tekoäly ei kuitenkaan ole sen paremmin julma kuin kilttikään. Se ei ole itsenäinen toimija siinä mielessä, että sillä olisi oma tahto luikerella, karata tai hiipiä, kuten sen toimintaa toisinaan kuvataan. Tällaisilla huolettomilla ilmaisuilla luodaan kuvaa tekoälyn itsenäisyydestä. Tekoälyn takana kuitenkin ovat sen kehittäjät omine arvoineen ja ihmisen antamat käskyt.

Kirjansa lopussa Heikka antaa äänen tekoälylle ja pyytää sitä arvioimaan teostaan. Lopputulos on hyvä esimerkki siitä, miten tekoälyä ei kannata käyttää. Vastauksessaan se vain peilaa kirjoittajan omaa ajattelua ja vahvistaa sitä. Kiinnostavampaa olisi ollut lukea tekoälyn ankaraa kritiikkiä ja Heikan vastauksia siihen. Pyytämällä sellaistakin palautetta tekoälyltä saa. Sellaisesta käytöstä syntyy dialogi, joka kehittää sekä ihmistä että tekoälyä.

Mikko Heikka: Jumala ja tekoäly. Basam Books 2026, 169 sivua.