Kesä festivaaleineen on auttamattomasti takana. Suomen suvessa soi klassinen musiikki jopa ainutlaatuisella tavalla. Missä muualla kuin Suomessa on asukasmäärään suhteutettuna yhä paljon klassisen musiikin festivaaleja?

Uusia syntyy ja vanhatkin pitävät pintansa: klassinen musiikki soi Inkoosta Kilpisjärvelle ja Lohtajalta Lieksaan. Kiitollisia kuuntelijoita konsertteihin riittää, vaikka lippujen hinnat nousevat kesä kesältä.

Syntyy harha, että kaikki suomalaiset rakastavat klassista musiikkia.

Syksyllä kaikki on kuitenkin toisin. Pimeyden ja loskakelien myötä Beethovenin jousikvartetot Kuhmon kesäyössä tai ooppera-aariat Olavinlinnan illassa unohtuvat.

Dopamiinin metsästys ajaa meidät pikanautintojen pariin: sosiaaliseen mediaan, netin syövereihin, lyhytvideoiden ja iltapäivälehtien klikkijournalismin äärelle. Tyydytys pitää saada nopeasti, sillä meillä ei ole aikaa odottaa, kun janoisina etsimme jo uusia nautinnon lähteitä.

Tässä rytäkässä keskittymistä ja pitkäjännitteisyyttä vaativa klassinen musiikki jää auttamatta kakkoseksi. Taidemusiikki ihmisten arjessa marginalisoituu yhä enemmän.

Se kannetaan samalle viihteellistymisen roviolle, jonne on jo raahattu kirjailijat ja kuvataiteilijat. Sen sijaan että lukisimme kirjoja tai kävisimme gallerioissa, luemme kirjailijoiden ja taiteilijoiden elämästä, heidän lempiruuistaan, lomanviettotavoistaan tai kesämökkiremonteistaan.

Klassisen musiikin säveltäjät ja musiikin esittäjät, kirjailijat ja kuvataiteilijat kelpaavat mediaan silloin kun heidän tekemisillään on kuviteltua viihdearvoa.

Viihdekulttuuri ei piittaa sisällöistä, se piittaa viihteen tekijöistä. Se on aina kaiken liepeillä, mutta ei koskaan minkään ytimessä. Kaiken taiteen, musiikinkin, ydin on sisältö. Siksi taiteentekijöiden viihteellistäminen on vastenmielistä.

Pikakulttuurissa me hotkimme hampurilaisaterioita ja kuljemme kaupungilla pahviset kahvimukit kourassa, koska ei ole aikaa valmistaa oikeata ruokaa eikä muka aikaa istahtaa kahvilan pöydän ääreen.

Musiikista etsitään samanlaista pikatyydytystä. Jos musiikki ei avaudu saman tien eikä se kuulosta ”kivalta”, se sysätään syrjään yhtä nopeasti kuin kaukosäätimen kanavanvaihtonappula seuloo tv-kanavia kotisohvalla. Mutta musiikki ei taivu pikakulttuurille.

Miten Palestrinan seesteinen kontrapunkti tai aikamme musiikin koukeroiset sävelmaailmat koskaan voivat aueta hätäiselle tohottajalle?

Mitäpä jos syksyn pimeinä iltoina antaisimmekin aikaa musiikille, taiteelle ja kirjallisuudelle? Rauhoittuisimme, sulkisimme kännykän ja sytyttäisimme syyslyhdyn parvekkeelle tai pihamaalle. Kyllä se pikakulttuurin maailma hetken kestää ilman meitäkin.

Lue myös:

Ooppera-arvio: Kun jäljelle jää vain yö

Kolumni: Menneiden aikojen musiikki vilisee enkeleitä