Katolisen Helsingin hiippakunnan piispa Raimo Goyarrola väitteli kesäkuussa Itä-Suomen yliopistossa lääketieteen tohtoriksi aiheenaan Spirituality in Palliative Care in Finland. Tutkimus käsittelee hengellisyyden ja henkisyyden merkitystä palliatiivisessa hoidossa Suomessa.

Palliatiivinen hoito on kokonaisvaltaista hoitoa, jonka tavoitteena on lievittää parantumattoman sairauden aiheuttamaa kärsimystä.

Goyarrolan tutkimuksessa ei jäädä vain teoriatasolle. Siinä kehitettiin menetelmiä palliatiivisessa hoidossa olevien potilaiden hengellisten tarpeiden ja hyvinvoinnin tunnistamiseen. Lisäksi arvioihtiin terveydenhuollon ammattilaisten valmiuksia tarjota hengellistä tukea.

Espanjan Baskimaasta kotoisin oleva Goyarrola kertoo, että hän kohtasi jo nuorena lähipiirissään kuoleman ja kärsimyksen.

– Äitini sairastui syöpään. Vietin loppuaikana paljon aikaa hänen kanssaan ja aloin miettiä sitä, miten kuolevaa ihmistä voisi tukea kokonaisvaltaisesti.

Raimo Goyarrola opiskeli lääkäriksi Navarran yliopistossa ja valmistui erikoistuen psykiatriaan. Hän on lääketieteen ja teologian tohtori. Myöhemmin hän siirtyi papin uralle.

Suomessa Goyarrola on vaikuttanut vuodesta 2006 erilaisissa katolisen kirkon tehtävissä. Vuonna 2023 hänet vihittiin Helsingin piispan virkaan.

Pandemian aikoihin Goyarrola tapasi Itä-Suomen yliopiston palliatiivisen hoidon professorin Reino Pöyhiän.

– Hän ehdotti minulle väitöskirjan tekemisestä hengellisyydestä palliatiivisessa hoidossa.

RAIMO GOYARROLAN väitöskirjan lähtökohta on se, että palliatiivinen hoito on asiana kokonaisvaltainen, kuten sen kohdekin, ihminen.

Kuolemaa lähestyvä kaipaa kipulääkityksen ohella tukea elämän kaikilla osa-alueilla. Tämä ei läheskään aina toteudu.

– Suomessa palliatiivisen hoidon fyysinen taso eli kivunhoito on korkeatasoista ja psykologinen taso keskinkertaista. Henkisen ja hengellisen ymmärryksen taso taas on heikko, Goyarrola arvioi.

Monet lääkärit arastelevat ottaa potilaan kanssa puheeksi hänen henkistä ja hengellistä hyvinvointiaan.

– Se voidaan sekoittaa uskonnollisuuteen. Lääkäri voi ajatella, että enhän minä oikein hallitse tätä.

Goyarrolan väitöstutkimuksessa kehitettiin työkaluja palliatiivisten potilaiden hengellisten tarpeiden arviointiin. Käytännössä kyseessä on kyselylomake.

– Sitä varten haastateltiin yli kolmesataa potilasta, joista useimmat sairastivat syöpää.

Tutkimuksen mukaan potilaiden tärkeimmät hengelliset tarpeet liittyvät hoidon turvallisuuden tunteeseen, mielenrauhaan ja hoitopäätöksiin osallistumiseen.

Kyselylomakkeen vastauksista palliatiivisen hoidon ammattilaiset pääsevät näkemään, millaista henkistä tai hengellistä ahdistusta potilaalla on.

– Silloin nämä asiat on helpompi ottaa puheeksi. Kärsimys on jo sanoitettu jollakin tavalla.

Goyarrolan mukaan ammattilaisetkin tarvitsevat osaamista ja välineitä hengellisen kärsimyksen tunnistamiseen, lievittämiseen ja ehkäisyyn.

– Tutkimuksessani kehitettiin heillekin kyselylomakkeita, joiden avulla näitä tarpeita voidaan arvioida ja huomioida. Se tapahtuu osana päivittäistä hoitotyötä.

TUTKIMUSTYÖNSÄ AIKANA Goyarrola meni eri paikkakunnilla tapaamaan palliatiivisessa hoidossa olevia aina papin vaatteissa.

Mitään väärinkäsityksiä ei kuitenkaan syntynyt. Potilaille oli etukäteen kerrottu, että kyseessä on paitsi katolinen pappi ja piispa, myös väitöskirjaa tekevä lääkäri.

– Keskustelut olivat erinomaisia ja usein liikuttaviakin. Moni potilas totesi viimein ymmärtävänsä sen, miksi tuntee esimerkiksi kaipausta tai epätoivoa.

Esimerkiksi eräs kroonisesti sairas nuori mies kärsi kovista kivuista. Tapaamisen aikana Goyarrola huomasi, että kipujen lisäksi potilasta kuormittivat muutkin asiat.

– Yhtäkkiä hän alkoi itkeä. Selvisi, että nuorukaisen suhde hyvin vaativaan ja kylmään isään oli vaikea. Se oli aiheuttanut suurta kärsimystä. Keskustelumme jälkeen hänen olonsa oli selvästi helpottunut.

Goyarrolan mukaan vastaavissa tilanteissa turvaudutaan liian usein rauhoittaviin lääkkeisiin.

– Mutta jos kärsimys on syvimmältä luonteeltaan hengellistä, niin eihän sillä ole mitään tekemistä kemian kanssa. Lääkärin tulisi kiireistään huolimatta pystyä asettumaan potilaan ääreen ja kuuntelemaan häntä rauhassa.

GOYARROLA HALUAA kiinnittää huomiota palliatiivisen hoidon merkittävyyden yhteiskunnallisena haasteena.

Syynä on yksinkertaisesti länsimaiden väestön ikääntyminen. Senioriväestöä tulee jatkossa olemaan paljon.

– Vanhuuden mukana tulee erilaisia sairauksia ja sitten tietysti kuollaankin. Palliatiivisen hoidon kehittämisellä varaudutaan ajoissa tulevaisuuteen.

Raimo Goyarrola harmittelee sitä, että palliatiivinen hoito sotketaan aika usein saattohoitoon.

Saattohoito on elämän loppuvaiheen palliatiivista hoitoa. Palliatiivinen hoito voi alkaa jo parantumattoman sairauden diagnoosin yhteydessä.

Hän huomauttaa, että palliatiivinen hoito ei ole merkki luovuttamisesta, vaan siitä, että hoidon painopiste siirtyy elämänlaadun parantamiseen ja oireiden hoitoon.

– Silloin voidaan paneutua kunnolla kaikkiin asioihin, jotka aiheuttavat potilaalle kärsimystä. Myös niihin hengellisiin ja henkisiin asioihin.

Palliatiivisessa hoidossa olevan ihmisen omaisetkin tulee huomioida. Monesti heilläkin on kannettavana oma raskas taakkansa.

– Läheisen kuoleman jälkeenkin hoitoprosessi omaisten kanssa jatkuu. Siinä voi olla mukana hoitohenkilökunnan lisäksi myös muita ammattilaisia.

Sairaalasielunhoito on yksi osa palliatiivista hoitoa. Suomalaisten sairaalapappien työtä Goyarrola arvostaa todella paljon.

– Sairaalapapin työssä ei välttämättä saa kovinkaan paljoa niitä aplodeja. Hekin ovat ammattitaidollaan takaamassa sitä, että rauhallinen kuolema tulee mahdolliseksi.

Kun tieteelliselle tutkimukselle antaa pikkusormen, niin se saattaa viedä koko käden.

Väitöstilaisuuden aikana ja sen jälkeen Raimo Goyarrola on saanut paljon kannustusta siihen, että hyvään alkuun päässyttä tutkimustyötä olisi mielekästä jatkaa.

Myös resursseja tutkimustyöhön on alustavasti lupailtu.

Mutta on yksi iso haaste. Mistä saada aikaa lisää?

– Varsinainen tehtäväni on kuitenkin olla katolisessa kirkossa koko Suomen piispa. Työtä tässä todellakin riittää.

Yhden unelmansa aiheeseen liittyen Goyarrola haluaa ehdottomasti kertoa ääneen. Hän toivoo, että maassamme joskus toimisi Palliatiivisen hoidon hengellinen keskus.

– Se toimisi sekä virtuaalisesti että fyysisesti. Keskuksen tehtävänä olisi antaa koulutusta lääkäreille, hoitajille ja potilaillekin.

LOPUKSI TARTUMME vielä kuumaan perunaan. Saattohoidon yhteydessä keskusteluun tulee helposti mukaan myös yksi eksistentiaalinen kysymys.

Voiko lääkäri tietyissä tilanteissa turvautua äärimmäiseen keinoon, eutanasiaan?

Tällä hetkellä se on mahdollista noin kymmenessä maassa. Suomi ei joukossa ole.

Suomen Lääkäriliitto ei kannata eutanasian laillistamista. Tämä perustuu sekä eettisiin periaatteisiin että käytännön huoliin liittyen hoidon laatuun ja potilasturvallisuuteen.

Goyarrolan kanta eutanasiaan on kielteinen. Hän jopa hieman kiihtyy, kun alkaa puhua aiheesta.

– Kun nuorena opiskelin lääketiedettä, niin tavoitteeni oli oppia parantamaan ihmisiä, eikä tappamaan heitä, hän puuskahtaa.

Goyarrola huomauttaa, että lääketieteen parissa keskustellaan paljonkin eutanasiaan liittyvistä ongelmista.

– Jos siinä käytetään myrkkyä, niin osataanko valita oikea määrä? Jos annos on liian pieni, niin siitä voi seurata kovia tuskia hengitysvaikeuksien myötä.

Goyarrola näkee eutanasian laadukkaan ja kokonaisvaltaisen palliatiivisen hoidon vastakohtana. Hän toivoo, että eutanasia pysyisi Suomessa jatkossakin laittomana toimenpiteenä.

– Jos se kuitenkin sallitaan, niin voidaan miettiä, kuka meistä sitten on enää turvassa.

Ilmoita asiavirheestä