— Venäjä on imperialistinen valtio, ja merkittävissä määrin sen poliittisessa traditiossa ei ole koskaan hyväksytty ajatusta Ukrainasta ja monista muista rajamaista itsenäisinä valtioina, joilla on oikeus määritellä itse oma tulevaisuutensa.
Tätä mieltä on Ukrainan saksalaisen evankelis-luterilaisen kirkon (GELCU) pastori Ihor Šemihon.
— Valitettavasti ukrainalaiset ja suomalaiset jakavat historiallisen kokemuksen elämisestä sellaisen maan naapurissa, jolla on imperialistisia ja alueellisia pyrkimyksiä, Ihor Šemihon sanoo.
Ukrainalaiset haluavat Ihor Šemihonin mukaan asua vapaassa ja demokraattisessa maassa, joka on osa eurooppalaista yhteisöä.
— Itse asiassa, kulttuurisesti ja historiallisesti Ukraina on kuulunut Eurooppaan jo Kiovan Rusin (900-luvulta) ajoista lähtien. Tänään me puolustamme juuri tuota oikeuttamme vapauteen ja määrätä itse oman tulevaisuutemme.
Ihor Šemihon työskentelee kirkkonsa seurakuntapappina Kiovan Toursin Pyhän Martinuksen luterilaisessa seurakunnassa. Lisäksi hän työskentelee piispansa ekumeenisten suhteiden avustajana. Hänen kolmas työroolinsa on toimia kodittomille ja muista syistä suoja-asuntoa tarvitseville majoitusta ja diakonista apua tarjoavassa Armon talo -turvakodissa.
GELCU:SSA ON Ihor Šemihonin mukaan noin tuhat aktiivista jäsentä ja 27 pientä seurakuntaa eri puolilla Ukrainaa.
Ihor kertoo liittyneensä luterilaisen kirkon jäseneksi 27-vuotiaana kiinnostuttuaan sen teologiasta. Sen jälkeen hän hakeutui kirkon pappisseminaariin opiskelijaksi.
Ihorin puoliso Olha Šemihona kertoo saaneensa kasteen lapsena ortodoksisessa kirkossa, mutta kiinnostui sittemmin kouluvuosina Raamatun opiskelusta ja liittyi luterilaiseen kirkkoon: hänet konfirmoitiin vuonna 2010. Nykyisin hän työskentelee luterilaisessa kirkossa kirkkomuusikkona ja diakonissana.
Mikä luterilaisuudessa on erityistä ja vetää puoleensa Ukrainan kontekstissa, jossa ortodoksisuus on aina ollut vallitseva enemmistön uskontokunta? Olhan mukaan luterilaisuudessa viehättää sen harmoninen yhdistelmä uskollisuutta historialliselle kristilliselle perinteelle ja toisaalta sen avoimuus modernia maailmaa kohtaan.
— Luterilaisuus säilyttää vuosisatojen ikäisiä kirkon traditioita: liturgian, virsiä, alttarin ja muita elementtejä, jotka yhdistävät meitä meitä ennen eläneisiin sukupolviin. Mutta samaan aikaan kirkko kykenee vastaamaan tämän hetken ihmisten todellisiin tarpeisiin, menettämättä uskollisuuttaan Raamatulle ja tunnustukselleen, Olha määrittelee.
GELCU on Ukrainan olosuhteissa pienenpieni vähemmistökirkko. Ihor korostaa, että se ei kuitenkaan merkitse, että hänen kirkkonsa olisi heikko. Vaikka maan suurimmat uskonnolliset traditiot ovat kauan olleet ortodoksisuus ja kreikkalaiskatolisuus, hänen mukaansa myös eri protestanttiset yhteisöt kasvavat.
— Jos ukrainalaiset keskimäärin tietävät protestanttisuudesta jotakin, yleensä se tietämys liittyy baptisteihin tai helluntailaisiin. Meidän täytyy tehdä paljon työtä selittäessämme ihmisille, mitä luterilaisuus on, Ihor kertoo.
Vähemmistöasemassa kirkko ei työssään voi luottaa vahvoihin rakenteisiin.
— Näin ollen kaikki riippuu seurakuntalaistemme vastuuntunnosta ja sitoutumisesta. Mutta samaan aikaan meille on tärkeää, että kuulumme paljon laajempaan luterilaiseen maailmanyhteisöön, Ihor sanoo.
Olhan mielestä on hieman harhaanjohtavaa pitää Ukrainaa ortodoksisen enemmistökirkon täysin dominoimana maana. Maan uskonnollinen todellisuus on moni-ilmeisempi.
— Monet ukrainalaiset on kastettu lapsina, mutta he eivät käy kirkossa eivätkä kuulu mihinkään tiettyyn seurakuntaan. Osa on täysin uskonnottomia, Olha sanoo.
Hän muistuttaa, että luterilaisuudella on Ukrainassa vanha historia: Ukrainan maaperällä on ollut luterilaisia seurakuntia jo 1500-luvulta lähtien.
— Me olemme näin muodoin osa kristinuskon historiaa Ukrainassa. Samalla kertaa olemme elävä kirkko, joka jatkaa tehtäväänsä nykyajassa.
Julistus- ja opetustyön lisäksi luterilainen kirkko tekee diakoniatyötä, jonka kohteena ovat Šemihonien mukaan esimerkiksi kodittomat, vanhukset, sodan synnyttämät pakolaiset, sotaveteraanit ja ylipäätään elämän erilaisissa vaikeuksissa olevat ihmiset.
UKRAINA ON jo vajaat viisi vuotta ollut Venäjän raa´an hyökkäyksen kohteena. Jo toistakymmentä vuotta sitten Venäjä miehitti huolellisesti naamioidulla salamaoperaatiolla Ukrainalle kuuluvan Krimin. Nykyisin viidennes maan pinta-alasta ja miljoonia sen asukkaita on Venäjän hallussa Ukrainan itä- ja eteläosissa.
Sota on Ihorin mukaan muuttanut kirkonkin elämässä käytännöllisesti katsoen kaiken. Jotkut seurakunnat sijaitsevat Venäjän miehittämillä alueilla. Monet kirkon jäsenet ovat jättäneet Ukrainan ja monet kirkkorakennukset ovat vaurioituneet tai tuhoutuneet.
— Myös oman seurakuntani kirkkorakennus on vaurioitunut, Ihor kertoo.
Pastoraalinen työ kirkossa on hänen mukaansa laajentunut myös sotilaiden ja heiden perheidensä, omaisen menettäneiden perheiden sekä pakolaisten tukemiseen.
— Opettelemme nyt sitä, mitä on kirkkona säilyminen ilmahälytyksien ja ohjushyökkäyksien aikana.
Olhan mielestä sotatilanne on kirkolle koetuksen ja totuuden hetki.
— Juuri tällaisina aikoina uskon aitous, uskollisuus Jumalalle ja halukkuus palvella lähimmäisiämme paitsi sanoin, myös teoin, tulevat näkyville. Meidät on kutsuttu seisomaan ihmisten rinnalla, tukemaan kärsiviä, auttamaan tarvitsevia ja todistamaan Jumalan rakkaudesta myös kaikkein synkimpinä aikoina, Olha sanoo.
Venäjä ei ole halunnut jättää Ukrainaa rauhaan. Olha korostaa sitä, että tänä sota ei alkanut vuonna 2022 eikä edes Krimin valtauksesta 2014, vaan paljon aikaisemmin.
— Jos katsotaan historiaa, pyrkimykset häivyttää Ukrainan omaa identiteettiä omat jatkuneet jo vuosisatojen ajan. On ollut rajoituksia käyttää ukrainan kieltä, on tuhottu ukrainalaista kulttuuria sekä vainottu Ukrainan kirkkoja ja ukrainalaista älymystöä, Olha sanoo.
Olha Šemihona toteaa, ettei hän ole poliitikko tai historioitsija, mutta silti hänen mielestään Venäjän hallitsijat ja viranomaiset ovat aina suhtautuneet Ukrainaan haasteena.
— Ukrainalla on oma kielensä, kulttuurinsa, historiansa ja pyrkimyksensä olla vapaa eurooppalainen valtio. Tästä syystä tämä sota ei ole vain taistelua alueesta, vaan myöskin taistelua oikeudestamme säilyä itsenämme ja määritellä oma tulevaisuutemme.
VENÄJÄN ORTODOKSINEN kirkko eli Moskovan patriarkaatti on jo vuosien ajan osaltaan paukuttanut Kremlin sotarumpuja ja tukenut hyökkäystä Ukrainaan. Ihorin mielestä tässä ei historiallisesti ole mitään varsinaisesti uutta.
— Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion ja imperialistisen vallan suhteella on jo vanha historia: se ei alkanut vasta Vladimir Putinin myötä. Tänään tuo allianssi vain on yksinkertaisesti tullut erityisen näkyväksi.
Moskovan patriarkaatin johto ei Ihorin mukaan ainoastaan ole tukenut sotaa, vaan tarjonnut sille myös uskonnollisen oikeutuksen.
— Mielestäni ”Venäläisen maailman” (Pусский мир, Russkij mir) ideologia on vaarallinen kristinuskon vääristymä.
Vuonna 2022 lukuisat maailman eri ortodoksisten kirkkojen edustajat antoivat julkilausuman, jossa Venäläinen maailma -ideologia tuomittiin harhaopiksi.
Ihor muistuttaa, että Ukrainassa toimii edelleen myös Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko (Ukrainan ortodoksinen kirkko, UOC), jolla on kanoninen ja rakenteellinen yhteys Moskovan patriarkaattiin.
— Vaikka tuon kirkon kirkkoja on tuhoutunut ja jäseniä kuollut Venäjän hyökkyksissä, Ukrainan poliisi ja turvallisuuspalvelut ovat toistuvasti identifioineet sen pappeja ja muita edustajia, jotka tekevät yhteistyötä Venäjän kanssa tai tukevat sen aggressiota.
Näistä syistä koko Moskovan patriarkaatin sotakiihkoilun asiaa ei Ihorin mukaan voida selittää vain Kremlistä patriarkaattia kohtaan tulevalla painostuksella.
— Kyseessä on UOC-kirkon edustajien paljon syvempi maailmankuvallinen ongelma.
Ukrainan suurin ortodoksinen kirkko on tällä hetkellä Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko (OCU), joka ei ole Moskovan alainen vaan kansallinen. Se sai vuonna 2019 Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta täyden itsenäisyyden eli autokefafalian tunnustuksen. Moskovan patriarkaatti ei ole OCU:a tunnustanut, vaan pitää sitä skismaattisena.
VUOSIKAUSIA JATKUNUT tuhoisa sota on vaikuttanut ukrainalaisiin. Olhan mielestä ei kuitenkaan automaattisesti ole niin, että sota olisi lisännyt uskonnollisuutta tai toisaalta välinpitämättömyyttä. Monet ihmiset etsivät apua aineelliseen hätäänsä, eikä kirkko voi olla sen suhteen välinpitämätön.
— Kuitenkin samaan aikaan sota aiheuttaa ihmisille kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, kärsimyksestä ja toivosta. Sellaisina hetkinä monet ihmiset alkavat etsiä vastauksia, joita he eivät ole ennen etsineet, Olha kertoo.
Toisille taas sota aiheuttaa pettymyksiä, vihaa ja jopa uskon menettämistä.
— Kirkon tehtävä ei kuitenkaan ole tuomita ihmisiä heidän sisimpänsä mukaan, mutta pysyä lähellä ihmisiä, tukea heitä, rukoilla heidän kanssaan ja todistaa Jumalan läsnäolosta myös keskellä sotaa.
Sota on vaikuttanut lapsiin. Heidän on täytynyt Olhan mielestä varttua hyvin nopeasti.
— ”Ilmahyökkäyksen”, ”ohjuksen”, ”droonin” ja ”pommisuojan” kaltaisista sanoista on tullut lasten jokapäiväistä sanastoa.
Monet lapset ovat Olhan mukaan menettäneet kotinsa, joutuneet pakolaisiksi tai eroon perheistään. Vaikka lapsi ei olisi fyysisesti loukkaantunut, sellainen jättää psyykkisiä jälkiä.
— Tästä syystä on erityisen tärkeää luoda lapsille turvallisia tiloja, luottamusta ja normaalia elämää.
ULKOMAISET KIRKOT ovat omalta osaltaan tukeneet Ukrainaa ja sen kirkkoja Venäjän hyökkäyssodan aikana. Šemihonit ovat tästä avusta kiirollisia kirkoille ja yksittäisille kristityille eri puolilla Eurooppaa.
— Suomessa meillä on hyvä suhde Lapuan seurakuntaan, joka on seissyt puolellamme sekä sanoissa että teoissa näinä vaikeina aikoina.
Ihor kertoo kuitenkin ymmärtävänsä myös sen, että sodan jatkuessa ja jatkuessa Euroopassa esiintyy myös väsymystä Ukrainan suhteen.
— Meille olisi tärkeää, että tuki ja solidaarisuus ei olisi rajoittunut vain sanoihin ja rukoukseen meidän puolestamme. Ukraina tarvitsee jatkuvasti konkreettista humanitaarista apua ja tukea sotilaillemme.
Hän mainitsee esimerkkinä oman seurakuntansa tukeman Ukrainan armeijan prikaatin, jossa palvelee myös eräitä luterilaisen seurakunnan jäseniä.
— Pieni 50-henkinen seurakuntamme ei yksinään voi kohdata kaikkia haasteita. Siksi keräämme varoja, joilla voidaan hankkia sotilaillemme ajoneuvoja, organisoimme solidaarisuus-tilaisuuksia ja etsimme partnereita, joiden kanssa voisimme saada aikaan vielä enemmän, Ihor sanoo.
SODAN OLOSUHTEISSA Šemihonien kirkko on Ukrainassa joutunut valinkauhaan. Osa seurakunnista on tostaiseksi menetetty ja monet seurakuntalaiset ovat paenneet Saksaan tai muihin maihin.
— Mutta on myös uutta elämää: uusia ihmisiä liittyy seurakuntiimme, diakoniatyömme ja julistustyömme kehittyvät ja saamme uusia kansainvälisiä suhteita. Sota on osoittanut, että jopa pieni kirkko voi saada aikaan suuria, Ihor sanoo.
Kansainvälinen luterilainen yhteys on ollut Ukrainan luterilaisille hyvin tärkeää.
— Viime vuosien aikana olemme saaneet kokea tätä yhteyttä hyvin konkreettisesti. Meille luterilaiset Suomessa, Saksassa tai Baltian maissa eivät ole vain kaukaisia ”kumppaneita”, vaan veljiä ja sisaria Kristuksessa. Erityisen tärkeitä ovat olleet henkilökohtaiset yhteydet.
Olha ja Ihor Šemihon opiskelivat kesällä saksan kieltä Wittenbergissä saksalaisen Martin-Luther-Bundin organisoimalla kurssilla. Tämä oli heille molemmille hieno kokemus. Vaikka Ukrainan luterilainen kirkko on nykyisin kielellisesti ukrainalaistunut, ovat saksalaisuus ja saksan kieli osa heidän kirkkonsa perinteitä.
— Itselleni saksan kielen opiskelu oli samalla tilaisuus ymmärtää paremmin reformaation perintöä, Ihor Šemihon sanoo.
Wittenbergissä pariskunnalla oli myös tilaisuus luoda suhteita monien muiden maiden luterilaisten kanssa. Paitsi kielen opiskelua, kyse oli myös Saksan kulttuuriin ja reformaatioon perehtymisestä.
— Saimme paljon uusia ystäviä. Kurssin myötä Saksa ja kansainvälinen luterilainen yhteisö tulivat meille paljon entistä läheisemmiksi, Olha Šemihona sanoo.
Lue myös:
Kirkkojen maailmanneuvosto: Hersonin alueella Ukrainassa humanitaarinen katastrofi
Luterilaiset kirkot Itä-Euroopassa: ”Vähemmistöasema estää lankeamasta itsetyytyväisyyteen”
Hämeenlinnan vanha sairaala tyhjennettiin – seurakunta vei käyttökelpoiset tarvikkeet Ukrainaan
Arkkipiispa Ukrainan itsenäisyyspäivänä: Hyökkäyssotaa ei voi puolustaa Jumalalla
Ainutlaatuiset valokuvat Ukrainasta kertovat toivosta ja luottamuksesta kauheuden keskellä
Ilmoita asiavirheestä