Tänään on kulunut 25 vuotta siitä, kun islamistiterroristit iskivät Yhdysvaltojen suurimpaan kaupunkiin New Yorkiin ja pääkaupunkiin Washingtoniin. Tuhansia amerikkalaisia kuoli ja loukkaantui näissä terrori-iskuissa. Amerikkalaisten Atlantin-takainen turvallisuudentunne järkkyi.

Usein on mainittu, että ”9/11” merkitsi siirtymää aivan uuteen aikaan maailmanpolitiikassa. Vaikka mikään ei kertaheitolla muuttunutkaan ja vaikka kehityskulut ovat olleet polveilevia, on 25 vuoden aikana globaalisti otettu askelia pois siitä edes jollakin tavalla järjestyksen- ja sopimuksienalaisesta maailmasta, johon kylmän sodan jälkeen ehdittiin jo tottua. Toisaalta on huomattava, että myös takavuosikymmeninä maailmanjärjestys pysyi pystyssä vain länsimaiden, viime kädessä Yhdysvaltojen, sotilaallisen ja taloudellisen voiman takaamana.

Kun kauan maailmaa hallinneiden länsimaiden välille ja niiden sisälle on muodostunut uusia, odottamattomia ja monen mielestä järjenvastaisia ja tarpeettomia jakolinjoja, ollaan monin paikoin totaalisesti ymmällä. Mihin yleisessä kaaoksessa oikein voidaan luottaa? Länsimaiden voima ja etenkin tahdonvoima mataa maassa, kun pitäisi ottaa paikkaa ja näyttää osaltaan suuntaa maailmassa — tai edes puolustaa itseään ja omia arvojaan.

Samaan aikaan Kiinan ja Intian kaltaiset ikivanhat, mutta kauan taustalla uinuneet suuret valtakunnat ovat voimalla nousemassa taloudessa ja politiikassa, myös sotilaallisesti uusvanhaan osaansa. Ne toteuttavat yhä selvemmin omaa näkyään hyvästä ja tavoiteltavasta. Mielenkiintoisella tavalla niiden nousussa nousevat myös niiden uskonnot ja filosofiat, joita lännessä tai globaalisti ei ole koskaan laajasti ymmärretty.

Ylipäätään on merkittävää, miten suuri merkitys uskonnoilla politiikassa jälleen on. 1900-luvun ideologisiin harhoihin kuului ajatus tai jopa toive siitä, että uskonnot katoaisivat tai ainakin niiden merkitys vähenisi. Globaalisti näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Euroopan yhtenäisyys seisoo poliittisesti liian huterilla jaloilla.

2000-luvun yllätyksiä on monille ollut imperialismin sekä erilaisten resurssien ja markkinoiden turvaamisen, varaamisen ja kahmimisen avoin paluu. Venäjän aggressiivinen laajentumispolitiikka ja sen hyökkäykset Georgiaan ja varsinkin Ukrainaan ovat olleet Euroopalle hälytyskelloja. Mutta mitä lännempänä Venäjästä Euroopassa ollaan, sitä vähemmän kellojen herättävä ääni on kuulunut.

Tällainen kertoo myös siitä, että Euroopan yhtenäisyys seisoo sittenkin poliittisesti liian huterilla jaloilla. Vaikka yhtenäisyyttä on painavista syistä tavoiteltava, ovat Euroopan kansakunnat tiukan paikan tullen lopulta liiaksi ja huolta herättävästi huolissaan vain itsestään.

Venäjän suhteen on kuitenkin huomattava, että tällä hetkellä sen sodankäynnin kaaoksessa ja hurmoksessa piehtaroiva eliitti ei uskalla tunnustaa kansalleen, että valtakunta on pohjimmiltaan myös raihnainen ja kaipaa monenlaisia uudistuksia. Venäjän putinistinen johto tahtoo palauttaa imperiuminsa, mutta ei ole mahdotonta, että tulevaisuudessa Venäjän edessä voikin päinvastoin olla taloudellinen ja poliittinen taantuminen.

Varsinkin lännen energialla kiristämisen päivät alkavat olla ohi.

Aina levottomassa Lähi-idässä Israelin konflikti naapureidensa kanssa on saanut seurakseen Iranin ja eräiden muiden valtioiden sekä erilaisten aseellisten ryhmien monenkarvaiset taloudelliset, poliittiset ja uskonnolliset konfliktit. Niissä uudet osapuolet iskevät yhteen myös täysin liittymättä siihen, mitä Israel—Palestiina-akselilla tapahtuu. Taustalla kummittelee erilaisia intressejä, varsinkin tärkeiden energiavirtojen hallinta.

Uutta vaihetta maailmanpolitiikassa merkitsee se, että monissa länsimaissa fossiilisten polttoaineiden käyttäminen on alkanut uusiutuvan energian käytön lisääntymisen vuoksi vähentyä. Tämä merkitsee myös tuontienergian osuuden vähentymistä. Iranin ja Venäjän kaltaisissa energiaa vievissä, mutta samalla omaa oksaansa sahaavissa häirikkömaissa ymmärretään, että varsinkin lännen energialla kiristämisen päivät alkavat olla ohi.

Nykyisen maailman kaaos, oikestaan maailman hajoaminen, pakottaa kysymään myös monia perimmäisiä kysymyksiä. Miksi ihminen ei sittenkään oikein näytä aina kykenevän rauhaan, yhteistyöhön ja erilaisuuden sietämiseen, vaikka rationaalisesti ajatellen sellainen olisi ihmiskunnan elinehto? Miksi ihmislaji ei näytä oppivan entisestä?

Helppoja vastauksia ei ole. Mutta jälleen kerran tullut toteen osoitetuksi, että länsimais-kristillinen, pessimismiin taipuvainen ihmiskäsitys on ollut kovin realistinen ja aikaa kestävä: ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, vaan itsekäs ja omaa etuaan etsivä. Vain oikein toimiva, hyvä esivalta voi pitää tätä ihmislajin luontoa aisoissa, jotta hyvä maailmassa enenisi ja ihmiskunta voisi vaikeutensa voittaen edetä kohti tulevaisuuttaan — joka kaikesta huolimatta voi sittenkin olla myös hyvä.

Lue myös:

Pääkirjoitus: Tavallisen kristityn ja muslimin arvot ovat hyvä pohja yhteiselolle

Pääkirjoitus: Jonkun ne päätökset on tehtävä — Mikset se olisi sinä?