Kirjoitan tätä Helsingin kirkkovaltuuston iltakoulusta. Neljä vuotta seurakunta- ja kirkkovaltuutettuna on antanut minulle yllykkeen kysyä, mistä kirkollisessa luottamustoimessa on pohjimmiltaan kyse.
Kasvoin hengelliseen ”kaksoiskansalaisuuteen”. Kuuluin lapsena luterilaiseen kirkkoon, mutta sunnuntaisin kävin helluntailaisten pyhäkoulussa. Katto oli korkealla ja kaikilla oli mukavaa. Varhaisteininä olin kokemassa oman sukupolveni hurmiollista herätystä kotikaupungissani Heinolassa. Muistan kielilläpuhumisen ja jalkojen pidentymisihmeet – meillä oli vilkas mielikuvitus ja hyvä porukka.
Uteliaana luonteena ajauduin tästä lapsuuden kristillisyydestä nopeasti syrjään. Erosin kirkosta heti, kun maallistunut, liberaali maailmankuvani vaati teini-ikäisen ehdottomuudella pesäeroa. Herätyskristillinen maailmankuva tuntui ahtaalta, joten päätin vaihtaa sen toisenlaiseen seuraan. Kiinnostuksellani New Age -vaihtoehtoja ja okkultismia kohtaan keräsin ympärilleni aivan uudenlaisen ystäväpiirin. Maailma näyttäytyi yhtä aikaa loogiselta ja jännittävältä.
Vuosien myötä viehtymys yliluonnolliseen haihtui. Tilalle tuli arki, perhe ja järjestöaktiivisuus helsinkiläisissä yhdistyksissä. Eräässä kokouksessa paikallinen kappalainen totesi minun vaikuttavan henkevältä ihmiseltä ja heitti ilmaan ajatuksen: ”Sinusta saattaisi tulla hyvä ehdokas kirkkovaaleissa.” Tartuin ajatukseen uteliaisuudesta. Esteenä oli vain yksi yksityiskohta: olin edelleen siviilirekisterissä. Liityin takaisin kirkkoon ja päätin syventyä kristilliseen oppiin sekä sen historiaan ollakseni perusteltu ja sivistynyt päätöksentekijä.
Ihminen ei ole vain osa luontoa. Tavoitteena ei ole luontomystiikka, vaan erityinen vastuu luomakunnasta Jumalan kuvana.
Opiskelun myötä eteeni avautui kristinusko, joka oli kaukana sekulaarista nykykirkosta. Löysin opilliset perusteet, jotka tuntuivat unohtuneen kokonaan. Tässä keskeiset löydökseni tähän asti:
Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä. Kristillinen antropologia lähtee ihmisen vajavaisuudesta, ei katteettomasta humanistisesta optimismista.
Ihminen ei ole vain osa luontoa. Tavoitteena ei ole luontomystiikka, vaan erityinen vastuu luomakunnasta Jumalan kuvana.
Kirkko ei ole kansalaisjärjestö. Sen tehtävä ei ole tarjota alustaa sekulaarille aktivismille tai poliittiselle kampanjoinnille.
Jeesus ei opettanut altruistista maailmanparannusta. Hän ei perustanut yhteiskunnallista liikettä, vaan kutsui henkilökohtaiseen mielenmuutokseen ja Jumala-suhteeseen. Hän opetti vain yhden rukouksen – Isä meidän – joka ei ole maallisten hyveiden anelemista, vaan Jumalan kanssa elämistä.
Hurmosilmiöt eivät ole uskon ydin. Ilmiöt, kuten kielilläpuhuminen ja parantamiset, ovat teologisesti tarkasteltuna usein harhautumista opillisesta ytimestä.
Yhteys juutalaisuuteen on rikkoutumaton. Kristinuskon Jumala on Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala. Kirkon historiallinen ja nykyinen nihkeys juutalaisuutta kohtaan tuntuu siksi teologiselta lukutaidottomuudelta.
Miksi kristinuskoa ylipäätään tarvitaan yhteiskunnassa?
Täällä kirkkovaltuuston iltakoulussa istuessani katson ympärilleni ja huomaan toistuvan kaavan. Eri valtuustoryhmät käyttävät valtavasti aikaa ja happea etsiessään syitä olla erimielisiä. Liberaalit puhuvat kasvisruoasta, konservatiivit vastustavat homoavioliittoja. Todellisia, konkreettisia päätöksiä taloudesta ja kiinteistöistä valmistelevat ja vievät käytäntöön kirkon hallinnon ammattilaiset. Demokraattisesti valituille maallikoille tuntuu jäävän lähinnä arvopoliittisen leimasimen rooli.
Aika ajoin minun on pakko kysyä: onko maallikkodemokratia tosiaan paras tapa ohjata yhteisöä, jonka pitäisi vaalia kirkasta teologista ilmoitusta? Kun edustajat ajautuvat tehtävässään yhä kauemmas keskinäisestä rakkaudesta ja yhteisestä teologisesta ytimestä, demokratian arvokkuus rapautuu ja muuttuu itsetarkoitukseksi.
Olen etsinyt neljä vuotta vastausta kysymykseen, miksi kristinuskoa ylipäätään tarvitaan yhteiskunnassa. Valtuustosaleista ja ryhmäkokouksista en ole sitä löytänyt. Heikkoina hetkinäni olen harkinnut lopettaa kristittyjen etsinnät tuloksettomina.
Jukka Kymenvirta
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirkkovaltuutettu ja yhteiskuntatieteiden maisteri
(mikrotaloustiede/Public Choice)