Kun taiteilija Pilvi Hyväri aikanaan jätti vanhoillislestahdiolaisen liikkeen, tiesi hän heti haluavansa kirjoittaa tarinansa sarjakuvaksi.
Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, Hyvärin ensimmäinen sarjakuvaromaani Koeta pysyä herttasena on vihdoin ilmestynyt.
Se kertoo Hyvärin kasvusta vanhoillislestadiolaisessa perheessä Torniossa ja vähittäisestä irtautumisesta liikkeestä myöhemmin opiskeluvuosina Helsingissä Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.
Tarinastaan Hyväri kertoo muuttaneensa joitain yksityiskohtia. Olennaisilta osin tarina on kuitenkin totta.
Hyväri osaa nimetä tarkan hetken, jona hän ymmärsi, ettei enää ole lestadiolainen.
Hetki on ikuistettu myös kirjaan. Koko sivun täyttävässä ruudussa nuori Pilvi havahtuu: ”Enhän mie selvästikkään ennään halua olla uskovainen.”
– Se oli salama kirkkaalta taivaalta, Hyväri sanoo nyt työhuoneellaan Tampereella.
Kirjan lukijalle käänne ei tule yllätyksenä vaan vaikuttaa pikemmin vääjäämättömältä. Onhan päähenkilö elänyt jo vuosia kahden maailman puristuksessa ja kärsinyt myös kovasta ahdistuksesta.
Hyvärin elämässä irtautuminen tapahtui kuitenkin jossain tietoisen mielen ulkopuolella. Lähteminen tuntui niin pelottavalta, ettei hän uskaltanut edes ajatella sitä ennen kuin oli pakko.
– Kun koko elämä on peloteltu sillä, että pahin asia mitä voi tapahtua on se, että sieltä lähtisi.
KARKEAN ARVION mukaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen jättää joissain vaiheessa elämäänsä noin puolet siihen syntyneistä. Se tarkoittaa, että Suomessa on valtava määrä entisiä lestadiolaisia.
Hyvärin mielestä arvio kuulostaa uskottavalta. Erot perheiden välillä ovat suuria. Joistain lähtevät kaikki, joistain ei ehkä kukaan.
Omasta kokemuksestaan Hyväri tietää senkin, että muiden lähteneiden tarinat ovat liikkeen jättäneille tärkeitä. Hän kuuli niitä aikanaan vertaistukiryhmissä, joihin hän löysi ystäviensä kautta.
Hyväri tietää tarinoiden arvon myös siitä, minkälaisia reaktioita hänen aiemmat vanhoillislestadiolaisuutta käsitelleet teoksensa ovat yleisössä herättäneet.
Hän on käsitellyt aihetta muun muassa luentoperformanssissaan Lihan himot, joka oli mukana Nuoret 2023 -näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Se käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta tanssimiseen.
– On ihanaa, jos sellaista lohtua voi tarjota muille.
SYYT JÄTTÄÄ lapsuuden uskonnollinen liike voivat olla moninaiset. Jollekin kyse voi olla liikkeen opista tai hengellisyydestä, toiselle elämäntavasta ja kolmannelle arvoista.
Hyväri sanoo, ettei ole koskaan ollut erityisen hengellinen ihminen eikä lähtemiseen liittynyt pelkoa helvetistä. Kysymystä suhteestaan Jumalaan Hyväri havahtui pohtimaan vasta myöhemmin liikkeen jätettyään, kun joku sitä kysyi.
– Olen pelännyt enemmän muiden pelkoja kuin omiani.
Hyvärille kyse oli arvoristiriidoista ja elämäntavasta. Samaan aikaan kun hän 22-vuotiaana ymmärsi, ettei enää halua kuulua liikkeeseen, hän uskalsi ensimmäistä kertaa myöntää itselleen olevansa lesbo.
Liikkeen jättäminen on tarkoittanut myös entuudestaan vieraaseen valtakulttuuriin tutustumista. Se tuntui aluksi hankalalta ja nololtakin: Miten tanssitaan? Minkälaista musiikkia pidetään coolina?
Irtautuminen ei toisaalta tarkoita, että kaiken vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvän haluaisi jättää taakseen. Klassisen musiikin harrastaminen, yhdessä laulaminen, kyläilykulttuuri ja mutkaton sosiaalisuus ovat asioita, jotka Hyväri on halunnut säilyttää. Tavoitteena on, että pakastimesta löytyisi aina pullaa yllätysvieraiden varalta.
Siionin lauluja hän osaa ulkoa valtavan määrän. Niitä hän laulaa kotona ja mustikkametsässä, vaikka lauluihin liittyy myös ristiriitaisia ajatuksia.
– Nyt niitä vasta on tullut kuunneltua ja ajateltua. Onhan se vähän absurdia, että olen teininä rakastanut niin surullisia ja ankaria lauluja.
Hyväri nappaa työpöydältään Siionin laulut ja selaa hetken, kunnes löytää etsimänsä: ”Maailman ilot alkaa / huvilla hauskalla, / vaan niistä kerran palkka / on tuska, kuolema.”
Taakseen Hyväri haluaa jättää mustavalkoisen ajattelun, kapeakatseisuuden ja kulttuurin, jossa vaikeista aiheista vaietaan.
Elämä liikkeessä voi olla hyvää elämää, jos muottiin sattuu sopimaan, Hyväri ajattelee, mutta muotti on hyvin kapea.
– Sitten täytyy joko pienentää itsensä tai lähteä.
SITÄ, MIKSI Hyväri muotoili tarinansa juuri sarjakuvaksi, hän ei osaa selittää. Idean saadessaan hän ei ollut piirtänyt sarjakuvia – eikä juuri lukenutkaan, jollei lasten suosikkeja kuten Aku Ankkaa ja Asterixia lasketa.
Tarina vaan sai muotonsa kohtauksina, jotka olivat kuin sarjakuvaa.
Kirjoittaminen vaati ajallista etäisyyttä, eikä se vieläkään ollut helppoa. Hyväri käytti aineistona myös vanhoja päiväkirjojaan, joista mukaan on valikoitunut joitain suoria sitaatteja. Niitä lukiessa hänelle heräsi uudenlainen myötätunto nuorta itseään kohtaan.
– Että voi parkaa ja ootpa ollut urhea.
Nyt Hyvärin työpöydällä on siveltimien ja kynien lisäksi ompelukone. Työpöydän vieressä lojuu vihreitä kangaspakkoja.
Niistä syntyy teoksia näyttelyyn, joka tulee esille vanhaan vesitorniin Haaparantaan Hyvärin lapsuuden kotikaupungin Tornion kupeeseen. Teosten muoto hakee vielä rajojaan, mutta tekeillä on jotain aivan muuta kuin sarjakuvaa.
Jotain ilman sanoja.
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä