Minä puolustan uskoa. Puolustan Jumalaa, evankeliumia ja sitä ajatusta, että tässä maailmassa on muutakin kuin se, minkä voimme punnita keittiövaa’alla ja mitata laserilla. Mutta juuri siksi olen joskus vähän allerginen sille tavalle, jolla uskoa yritetään joissakin seurakunnissa ihmisille tarjoilla.

Siinä on toisinaan jotakin kummallisen tehdasmaista.

Ensin ihminen istutetaan penkkiin. Sitten puhuja kertoo, mitä pitäisi ajatella. Sitten yleisö sanoo yhdessä oikeat sanat. Sitten niitä sanotaan vähän kovempaa. Sitten vielä kerran. Lopuksi kaikkien pitäisi tuntea jotakin suurta ja hengellistä.

Ja jos ei tunne, vika lienee vastaanottimessa.

Tämä muistuttaa joskus enemmän hengellistä kuntosalia kuin uskon syntymistä.

”Sano perässä.”

”Minä uskon.”

”Uudestaan!”

”Minä uskon!”

”Vielä kovempaa!”

”MINÄ USKON!”

Siinä vaiheessa voisi jo kuvitella, että taivaallinen äänentoistoteknikko odottaa jossakin taustalla, että desibelimittari saavuttaa pelastuksen rajan.

Mutta syntyykö siinä usko?

Siinäpä kysymys.

Uskoa ei voi tehdä toisen puolesta

Aito usko on kummallinen asia. Se ei ole ruuvi, jota kiristetään jakoavaimella. Se ei ole lihas, jota vahvistetaan toistamalla samaa liikettä viisisataa kertaa. Eikä se ole ohjelmisto, jonka voi asentaa ihmisen päähän, jos painaa tarpeeksi monta kertaa ”hyväksy”.

Usko syntyy ihmisessä.

Se voi syntyä hitaasti. Se voi syntyä äkkiä. Se voi tulla kokemuksen, kärsimyksen, oivalluksen, rakkauden, ihmettelyn, rukouksen tai jonkin aivan käsittämättömän sisäisen tapahtuman kautta.

Joskus ihminen voi vain eräänä päivänä huomata:

”Minä taidankin todella uskoa tämän.”

Ei torvisoittokuntaa. Ei savukonetta. Ei kuoroa. Ei sataakymmentä ihmistä ympärillä huutamassa hallelujaa.

Vain ihminen ja hänen sisäinen maailmansa.

Ja ehkä juuri siksi siinä on jotakin paljon aidompaa.

Suomalaisessa uskonnonvapauden perinteessäkin lähtökohta on ihmisen oikeus tunnustaa uskontoa, ilmaista vakaumustaan sekä kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön.

Se on muuten aika terve periaate myös filosofisesti.

Jos usko ei voi olla vapaa, mitä ihmettä se oikeastaan on?

Evankeliointi ei ole käännytyksen teollisuutta

Evankeliumin julistamisessa on sama ongelma.

Evankelioinnin tarkoitus ei voi olla se, että julistaja yrittää saada mahdollisimman nopeasti mahdollisimman monta ihmistä tekemään jonkinlaisen hengellisen allekirjoituksen.

Ihminen ei ole keräilykortti.

”Tämän viikon saldo: 37 kääntynyttä, kolme epävarmaa ja yksi, joka karkasi ennen rukousta.”

Jos evankeliointi muuttuu tällaiseksi suorituslajiksi, syntyy vaarallinen harha: aletaan ajatella, että ihmisen uskoon saaminen on julistajan onnistumisen mittari.

Mutta eihän julistaja voi tehdä toiselle uskoa.

Hän voi kertoa.

Hän voi todistaa.

Hän voi keskustella.

Hän voi kuunnella.

Hän voi vastata kysymyksiin.

Hän voi kertoa, mitä itse on löytänyt.

Mutta hän ei voi kaataa uskoa toisen kurkusta alas kuin kalanmaksaöljyä.

Eikä tarvitsekaan.

”Lyödään Raamatulla päähän”

Raamattu on kirja. Se ei ole nuija.

Tämä on ehkä syytä sanoa ääneen.

Jos ihminen ei usko Raamattuun, ei hänen päätään saada käännettyä sillä, että Raamattua heilutetaan hänen nenänsä edessä entistä suuremmalla nopeudella.

Päinvastoin.

Jos ihmiselle tulee kokemus, että kristitty ei halua keskustella hänen kanssaan vaan ainoastaan päihittää hänet Raamatulla, seurauksena voi olla torjunta koko kristillistä sanomaa kohtaan.

Se on vähän kuin yrittäisi opettaa lapselle pianonsoittoa hakkaamalla häntä flyygelillä.

Flyygeli on erinomainen soitin.

Mutta käyttötapa ratkaisee.

Sama koskee Raamattua.

Suggestio ei ole sama asia kuin usko

Vielä ongelmallisempaa on suggestiivinen toiminta.

Kun kokonainen joukko toistaa samoja lauseita, liikkuu samalla tavalla, nostaa kätensä, laulaa voimakkaasti ja reagoi toistensa tunneilmaisuun, syntyy väistämättä voimakas sosiaalinen vaikutus.

Ihminen on laumaeläin. Se on vanha biologinen tosiasia. Jos ympärillä kaikki itkevät, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, pitäisikö minunkin itkeä. Jos kaikki nostavat kädet, omat kädet alkavat tuntua kumman raskailta.

Ja jos kaikki huutavat:

”Minä uskon!”

voi olla vaikea olla se yksi tyyppi, joka miettii:

”Öh… en minä kyllä vielä tiedä.”

Mutta juuri tuolle ihmiselle pitäisi olla tilaa.

Epäilylle pitäisi olla tilaa.

Kysymyksille pitäisi olla tilaa.

Jopa epäuskolla pitäisi olla tilaa.

Sillä jos kristinusko on totuutta, se ei tarvitse ympärilleen henkistä aidattua puutarhaa, jossa kaikki kysymykset on kielletty.

Aito usko ei pelkää kysymyksiä

Tässä tullaan filosofian äärelle.

Mitä oikeastaan tarkoittaa, että ihminen uskoo?

Onko usko sitä, että ihminen kykenee lausumaan oikeat lauseet?

Vai onko usko jotakin syvempää?

Jos minä käsken ihmistä sanomaan:

”Minä uskon Jumalaan”

ja hän sanoo sen, tiedämmekö me sen jälkeen, että hän uskoo Jumalaan?

Emme.

Hän on sanonut lauseen.

Siinä kaikki.

Samalla tavalla voin käskeä ihmistä sanomaan:

”Minä pidän sillistä.”

Hän sanoo sen.

Mutta en vieläkään tiedä, pitääkö hän sillistä.

Usko ei ole pelkkä äänihuulten tuottama ääniaalto.

Se on ihmisen sisäinen suhde johonkin, minkä hän kokee todeksi.

Siksi uskon tekeminen ulkoapäin on filosofisesti mahdoton tehtävä.

Toisen ihmisen puolesta ei voi uskoa.

Minä voin kertoa sinulle, miksi uskon.

Minä voin perustella näkemykseni.

Minä voin yrittää auttaa sinua löytämään vastauksia.

Mutta viimeinen askel tapahtuu sinun sisimmässäsi.

Ehkä paras evankelioija ei edes yritä käännyttää

Tämä kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ehkä siinä on jotakin olennaista.

Jos kristitty todella luottaa omaan sanomaansa, hänen ei tarvitse käyttäytyä kuin kauppias, joka yrittää saada viimeisen imurin myydyksi ennen liikkeen sulkemista.

Hän voi sanoa:

”Tässä on se, mitä minä olen löytänyt. Tutki itse.”

Ja sitten hän voi kuunnella.

Ehkä toinen sanoo:

”En usko.”

Silloin kristitty voi vastata:

”Selvä. Kerro miksi.”

Siitä voi alkaa oikea keskustelu.

Ei taistelu.

Ei hengellinen nyrkkeilyottelu.

Ei kilpailu siitä, kumpi saa viimeisen sanan.

Vaan keskustelu.

Ja ehkä vuosien päästä toinen ihminen muistaa sen keskustelun.

Ehkä vasta silloin jokin alkaa itää.

Ehkä vasta myöhemmin hän avaa Raamatun.

Ehkä vasta vanhuuden kynnyksellä hän alkaa ajatella jotakin, mitä kuuli nuorena.

Kuka tietää?

Usko ei noudata markkinointiosaston vuosineljännestä.

Elävä usko näkyy elämässä

Minusta kaikkein kiinnostavin kysymys on lopulta tämä:

Mistä tunnistaa aidon uskon?

Ei ehkä siitä, kuinka kovaa ihminen puhuu.

Ei siitä, kuinka monta kertaa hän sanoo ”halleluja”.

Ei siitä, kuinka paljon hän osaa ulkoa Raamattua.

Ei edes siitä, kuinka usein hän käy kirkossa.

Vaan siitä, mitä usko tekee ihmiselle.

Tuleeko hänestä armollisempi?

Tuleeko hänestä rehellisempi?

Oppiiko hän antamaan anteeksi?

Pystyykö hän kohtaamaan ihmisen, joka ajattelee täysin eri tavalla?

Pystyykö hän rakastamaan myös sellaista ihmistä, jota hän ei saa käännytettyä?

Siinä alkaa olla jotakin kiinnostavaa.

Sillä jos usko tekee ihmisestä vain paremman uskovaisen esittäjän, mutta ei parempaa ihmistä, on syytä pysähtyä.

Uskonnollinen teatteri voi olla näyttävää.

Elävä usko on usein paljon arkisempaa.

Se voi näyttää siltä, että mies nostaa naapurin puut pois tieltä.

Se voi olla anteeksipyyntö, jota ylpeä ihminen ei olisi muuten saanut suustaan.

Se voi olla sitä, että ihminen auttaa toista ilman yleisöä.

Ei taputuksia.

Ei mikrofonia.

Ei Instagram-julkaisua.

Ei edes seurakunnan pöytäkirjamerkintää.

Vain teko.

Ja ehkä juuri siinä usko hengittää.

Evankeliumia ei tarvitse pelastaa – mutta evankeliointi pitäisi pelastaa

Minä en siis vastusta evankeliointia.

Päinvastoin.

Puolustan evankeliumin kertomista.

Mutta haluaisin nähdä enemmän sellaista evankeliointia, joka luottaa sanomaansa niin paljon, ettei sen tarvitse pakottaa ihmistä.

Vähemmän hengellistä päälleliimaamista.

Vähemmän hokemista.

Vähemmän psykologista painostamista.

Vähemmän sitä tunnetta, että ihminen on hengellinen saalis, joka pitää saada haaviin ennen sunnuntai-illan loppua.

Enemmän keskustelua.

Enemmän kuuntelemista.

Enemmän järkeä.

Enemmän sydäntä.

Enemmän vapautta.

Ja ennen kaikkea enemmän aitoutta.

Kristillisen todistamisen omissa ohjeistuksissakin on korostettu väkivallasta, myös psykologisesta ja sosiaalisesta painostuksesta, luopumista sekä uskonnonvapauden ja vastavuoroisen kunnioituksen vahvistamista.

Siinä on minusta viisautta.

Sillä Jumalaa ei tarvitse myydä ihmiselle.

Evankeliumia ei tarvitse kaupata alennusmyynnissä.

Eikä Raamattua tarvitse käyttää pesäpallomailana.

Kerro sanoma. Elä se todeksi. Kuuntele ihmistä. Anna hänen ajatella.

Jos usko syntyy, se syntyy.

Ja jos se syntyy, olisi paljon kauniimpaa, että ihminen voisi joskus sanoa:

”Minä en tiedä, milloin se tapahtui. Kukaan ei saanut minua uskomaan. Jokin vain avautui minulle.”

Siinä on jotakin, mitä ei voi valmistaa liukuhihnalla.

Sitä ei voi käskeä.

Sitä ei voi huutaa syntymään.

Sitä ei voi painaa ihmisen päähän.

Aito usko ei ehkä tarvitsekaan ketään takomaan ovea sisään. Riittää, että ovi avautuu.

Timo Tynkkynen