Kaikki uskovat ajattelevat aina edustavansa jotain oletettua tosikristillisyyttä. Koska miksipä eivät ajattelisi. Oma usko on aina tietenkin sitä oikeaa uskoa™, kristillisyyttä.
Mutta mitäpä jos näin ei olekaan? Se kun on todennäköisyyksiä ajatellen ainoa oikea oletus. On lukematon määrä tulkintoja olla ”tosikristitty”, joten on selvää, ettei monikaan sitä ole, vaikka joku tosikristillisyys olisi olemassa.
Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ja että olet raskaalla tavalla väärässä, miten suhtautuisit tietoon? Hyväksyisitkö esimerkiksi sen, ettei se uskonnollinen näkemys, jota pidät ilmiselvästi vääränä, ollutkaan väärä vaan juuri sinä olit väärässä?
Millä tasolla olet valmis nöyryyteen, jota uskovilta voisi joidenkin raamatullisten näkemysten mukaan odottaa? Kykenisitkö tunnustamaan, että olet ollut väärässä useimmissa asioissa, jotka olet ajatellut olevan itsestäänselvästi oikeita?
Ajatuskokeessa ei ole tarkoitus vääntää yksityiskohdista, vaan heittäytyä kokonaisuuteen.
Mikä on nöyryytesi todellinen taso?
Vielä; uskonnolla ja uskolla on täysin erilainen lähtökohta . On toki kristinuskoon myös pesiytynyt ajatuksia uskonnollisuudesta että ihminen on se ensimmäinen toimija ainakin ja usein Luojaa tarvitsee myös auttaa , lepyttää ja tehdä tekoja jotta hän olisi meitä kohtaan hyvä . Ihmisen on vaikeaa ottaa vastaan lahjaa joka liian suuri käsittettäväksi . Mutta kristinuskon 3. L on luominen , lankeemus ja lunastus , joiden kautta selviää ihmisen osa ja Jumalan rakkaus meitä kohtaan . Jomala kaipaa totuutta salatuimpaan saakka että näkisimme sen mahdottoman tilamme johon hänellä on pojassaan ratkaisu . Syntiinlankeemuksen seurauksena emme tahdo tulla totuuteen ja sen me näämme jokainen joissakin asioissa elämässämme . Se on ihmisen pahuutta Jumalan silmissä joka tahtoo totuuden kautta vapauttaa ja kysymys ei ole siitä mitä olet tehnyt ja missä rypenyt ja onko pahuutesi jäljet näkyviä vai näkymättömiä kun Jumala kaikki näkee ja hän vaan tahtoo armahtaa ja antaa ne kaikki anteeksi . Usein väheksytään että pyydetään synnit anteeksi ja sitten jatketaan niiden tekemistä , mutta se tie vie nöyryyteen ja opettaa luottamaan lapsen lailla isän rakkauteen . Tuohon voisi kysyä onko se niin helppoa pakoilevalle ihmiselle että tunnustaa synnit joita on tehnyt ajatuksin töin ja sanoin ? Ihminen muistuttaa usein käärmettä joka luikertelee ja väistelee sitä totuutta mikä meissä on . Vapautta Jumala tarjoaa syntienanteeksiantamuksessa . Sellaisia meidänkin tulisi olla lähimmäisiä kohtaan että uskaltaa toinen tunnustaa asioista jotka painavat mieltä . Rikkinäisiä olemme kaikki ja se voidaan kaikki jättää hänelle tai kieltää ja jatkaa pakoilua . Hyvälle ihmiselle tämä tie ei maistu kun pärjää omillaan tai ainakin uskoo niin , mutta heikot huonot ja sairaat ihmiset tarvitsevat parantajaa .
Ja hienoa että asioita voi käsitellä Anteron blogin näkökulmasta !
Tarttukaamme siis armoon ja älkäämme enää epäuskon narreina totelko turmeltunutta järkeämme, ja rientäkäämme autuuden ja elämän lähteille lapsenmielisellä uskalluksella ottamaan vastaan syntien anteeksiantamusta Kristuksen veressä.
F. G. Hedberg, Uskonoppi autuuteen.