Kaikki uskovat ajattelevat aina edustavansa jotain oletettua tosikristillisyyttä. Koska miksipä eivät ajattelisi. Oma usko on aina tietenkin sitä oikeaa uskoa™, kristillisyyttä.
Mutta mitäpä jos näin ei olekaan? Se kun on todennäköisyyksiä ajatellen ainoa oikea oletus. On lukematon määrä tulkintoja olla ”tosikristitty”, joten on selvää, ettei monikaan sitä ole, vaikka joku tosikristillisyys olisi olemassa.
Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ja että olet raskaalla tavalla väärässä, miten suhtautuisit tietoon? Hyväksyisitkö esimerkiksi sen, ettei se uskonnollinen näkemys, jota pidät ilmiselvästi vääränä, ollutkaan väärä vaan juuri sinä olit väärässä?
Millä tasolla olet valmis nöyryyteen, jota uskovilta voisi joidenkin raamatullisten näkemysten mukaan odottaa? Kykenisitkö tunnustamaan, että olet ollut väärässä useimmissa asioissa, jotka olet ajatellut olevan itsestäänselvästi oikeita?
Ajatuskokeessa ei ole tarkoitus vääntää yksityiskohdista, vaan heittäytyä kokonaisuuteen.
Mikä on nöyryytesi todellinen taso?
Ei ollut copy-pasteta raamatunjakeita -tehtävä tämä, Mikalle tiedoksi.
Antero,
”Jos saisit tietää, ettet edusta ”tosikristillisyyttä”, mitä tekisit? Jos saisit tietää, ettei Jumala hyväksy näkemyksiäsi ..”
Olen saanut etenkin kokea, että olen Pyhästä Hengestä syntynyt omakohtaiseen suhteeseen, kun pyysin saada uskon lahjan. Eli synnyin uudesti Ylhäältä, Raamatussa olevan Jeesuksen lupauksen mukaan, minkä hän antoi mm. Nikodemukselle.
Siis en kasvanut uskoon vaan hyppäsin itse synnytyskanavaan ja tulin uskoon ja usko alkoi kasvaa minussa.
”Siis en kasvanut uskoon vaan hyppäsin itse synnytyskanavaan ja tulin uskoon ja usko alkoi kasvaa minussa.” (Reijo Mänttäri)
Uskallan epäillä veli Mänttärin todistuksesta huolimatta, että kodin vaikutus (kasvaminen uskoon) uskovan ”statuksen” saavuttamiseksi ei ole voinut olla vaikuttamatta. Tämä tulee ilmi Reijo Mänttärin esillä olevasta persoonan esittelystä:
”Reijo Mänttäri:
Jo lapsena, aito usko ja sen ilmiöt, saivat minut viihtymään helluntalaisten kokouksissa. Otollisesta tilasta, omakohtaisen uskonlahjan sain vastaanottaa jo 10-vuotiaana.”
Tämä ei sulje pois sitä, etteikö usko olisi henkilökohtaista. Vanhempien usko ei pelasta.
Se kuva mikä kristityllä on itsessään ei vastaa yleisiä luuloja , vaan kristitty kokee itsensä monesti huonommaksi ihmiseksi kuin ei kristityt . Kristityn kartta , valo ja tietoisuus joka resenoi oman elämän kanssa on 2000 vuoden traditiossa selvä ja yhtenäinen monelle kristitylle tärkeimmissä opin kohdissa ja siitäkin annetaan usein kuva että kristityt ovat vastakkain aina toistensa kanssa . Ainoa tarkistuspiste on raamattu ja pitkä traditio miten on uskottu .
Nöyryyden taso : ei kristityt varmaan kukaan väitä että ovat erinomaisen nöyriä mutta nöyrtyminen on tuttua kristitylle kun joutuu yhä uudelleen tunnustamaan epäonnistumisensa . Useinhan usko on ihmiselle se viimeinen turva elämässä kun on vaikeaa ja josta saa elämälleen rauhan ja toivon tulevaisuuteen . Henkilökohtaisissa tapaamisissa ja toisen elämää seuraamalla saa paremman käsityksen kuin nettikirjoittelusta . Jos kristitty ei koe nöyryyden puutetta tai huonoutta niin ei se ole kristitty . Ei kristityt voi kerskailla paremmuudella kun on helppo nimetä parempia ihmisiä tuolta mistä vaan tai täältä vaikka sinut 😅
Nöyryyden todellista tasoa blogissa kyselet. Ajattelen, että tunnustan olleeni väärässä, jos näin osoitetaan. Ajattelen olevani nöyrä tosiasioiden äärellä. Tosi on totta. Tässä ajassa on paljon todeksi esitettyjä erilaisia totuuksia, jotka ”ottelevat” keskenään. Mikä on totta?
Minä liityin erityisen etsikkoajan jälkeen yksinkertaisten uskovien lasten joukkoon 22-vuotiaana. Raamatun äärellä oma eksistentiaalinen ahdistus sekä lopulta totuuden etsintä laukesi. Koti löytyi evlut kirkosta, jonka uskoon minut oli liitetty jo kasteessa Kristuksen antaman kastekäskyn mukaisesti. Kasteen lupaukset eivät petä. Kaikki eivät tätä ymmärrä. Pyhä Henki voi avata uskon ymmärryksen. Evlut tunnustuksen yhteydessä uskoon tullut ymmärtää, että jo kasteessa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Jumala on lahjoittanut kaiken sen, mitä Jeesus Kristus on itse kunkin syntien sovitukseksi tehnyt.
Nyttemmin joudun nöyrtymään sen edessä, että en voi hyväksyä kaikkia Suomen evlut piispojen tulkintoja Raamatusta. Näiden asioiden äärellä en kaiketi ole ”nöyrä”, vaan piispojen mielestä jotain muuta?
Olenko ”tosikristitty”? Olen, koska minut on kastettu, kuten edellä totean. Uskon myös, että Raamatun ilmoitus on totta. Tätä uskoa ei voi kukaan minulta riistää.