Vuonna 1948 kirkossa vaadittiin eronneiden vihkimisen rajoittamista. Myöhemmin arkkipiispaksikin valittu pappi Martti Simojoki totesi tuolloin kirkolliskokouksessa, että asiassa on nojauduttava yksinomaan Jumalan Sanaan, eikä järjellä saa olla ratkaisujen kanssa mitään tekemistä. Hän siis vastusti ehdottomasti eronneiden uudelleenvihkimistä, koska Jeesus kieltää Raamatussa eronneilta uuden avioliiton.
Myöhemmin Simojoki kuitenkin totesi, että usko ei korvaa Jumalan lasten moraalista järkeä ja sanoi että eronneiden vihkimisestä käydyssä keskustelussa ”valvotaan väärässä asiassa”. Hän jopa vihki itse ainakin yhden eronneen ihmisen uuteen avioliittoon.
”Mieleeni on tullut sekin, että ehkä hän tahallaan esitti vaikeat asiat koukeroisesti, ettei kukaan suuttuisi. Hän yritti pitää kirkkoa koossa.”
Eronneiden uudelleenvihkimisestä käytyä keskustelua tutkinut yliopistonlehtori Vesa Hirvonen kiinnostui Simojoen vastakkaisista lausunnoista ja ryhtyi selvittämään, tuliko etiikan Simojoen mielestä siis pohjautua Raamattuun vai moraaliseen järkeen ja miten hänen eettinen ajattelunsa vuosikymmenien aikana kehittyi.
Selvitystyö ei ollut aivan helppo, koska Simojoelta on vain vähän tieteellisiä tekstejä ja lisäksi hän oli puheissaan ja teksteissään monisanainen eli ”ei mikään kiteyttämisen mestari”.
– Mieleeni on tullut sekin, että ehkä hän tahallaan esitti vaikeat asiat koukeroisesti, ettei kukaan suuttuisi. Hän yritti pitää kirkkoa koossa, Hirvonen mainitsee Aholansaaren teologiapäivillä pitämässään alustuksessa.
Hirvonen kahlasi läpi Simojoen tuotannon ja luki hänestä tehdyt elämäkerrat.
– Simojoen kanta siihen, miten kristitty tietää mikä on oikein ja väärin, muuttui radikaalisti hänen elämänsä aikana, Hirvonen toteaa johtopäätöksenään.
”60-luvulla Simojoki jäi vähän kuin kahden tulen väliin. Häntä arvosteltiin esimerkiksi Uusi tie -lehdessä ja pamfleteissa jyrkästi.”
NUOREMPANA MARTTI SIMOJOKI oli Vesa Hirvosen mukaan melko moralistinen uskon eetikko. Hän muun muassa paheksui sitä, että Helsinkiin suunniteltiin huvipuistoa. Huvitukset eivät sopineet kristitylle. Simojoki oli varsin kulttuurikielteinen, konservatiivinen ja ehdoton. Hän ajatteli, että valtio ja yhteiskunta tulee rakentaa kristillisen etiikan pohjalle.
Vähitellen Simojoki alkoi kuitenkin ajatella, että järjelläkin voi olla jonkinlainen rooli eettisissä kysymyksissä. Hän alkoi 1940-luvun lopussa sopeutua muun muassa Eino Sormusen ajamaan ajatukseen, että luomisjärjestyksen perusteella kaikilla on yhteisiä sosiaalieettisiä periaatteita uskosta riippumatta.
Simojoen ajattelun muutoksen taustalla oli muun muassa hänen varovainen liittymisensä asevelipappien joukkoon, jossa jyrkkää kuilua uskovaisten ja suruttomien välillä alettiin kyseenalaistaa ja arvioida uudelleen.
1950-luvulla Simojoki kuitenkin painotti, että kristitty saa moraalisiin kysymyksiin lisävaloa lukiessaan uskossa Raamattua. 1960-luvun teksteissä hän näytti Hirvosen mukaan luopuneen kristittyjen erityisestä normijärjestelmästä, mutta ajatteli, että usko kuitenkin innostaa ja velvoittaa toimimaan tietyllä tavalla.
– 60-luvulla Simojoki jäi vähän kuin kahden tulen väliin. Toisaalta Hannu Salaman kirjaa koskevassa jupakassa hän sai kulttuurivihamielisen konservatiivileiman, mutta toisaalta hän halusi pysyä kuuloetäisyydellä radikaalipappienkin kanssa, mikä aiheutti arvostelua konservatiivipuolella. Simojokea arvosteltiin esimerkiksi Uusi tie -lehdessä ja pamfleteissa jyrkästi, Hirvonen kertoo.
1960-LUVUN LOPULLA Martti Simojoki alkoi kuitenkin uudelleen epäillä järjen arvostelukykyä. Taustalla oli muun muassa kaoottinen Euroopan hullu vuosi 1968. Hän viittasi myös siihen, että Hitler ja Stalinkin kuvittelivat toimivansa järjellisesti. Simojoki alkoi taas tehdä vahvan eron Jumalan vanhurskauden ja luonnollisen etiikan välille.
1970-luvulla Simojoen usko kaikkien ihmisten yhteiseen etiikkaan kuitenkin taas palautui. Hän puhui luonnollisen moraalin ja kristillisen moraalin ykseydestä. Hänen raamattukäsityksensä kehittyi dynaamiseksi.
– 1980-luvulla Simojoki totesi, että Raamatun valoa tarvitaan tienviitoiksi ajatusprosessiin, jossa ihminen selvittää, miten hänen tulee toimia. Raamattu tarjoaa moraalisiin pohdintoihin viitteitä ja esimerkkejä ja usko antaa epäitsekkään motivaation, Hirvonen kuvailee.
LÄPI VUOSIKYMMENTEN Simojoki liittyi siihen kaikkien vanhojen herätysliikkeiden suosimaan ajatukseen, että uskossa Kristus on läsnä uskovassa. Tällä on vahva merkitys myös eettiselle ajattelulle: ihminen saa Kristukselta uuden mielen ja uuden voiman toteuttaa Jumalan tahtoa, kuten lähimmäisenrakkautta, mutta hän ei saa uutta moraali- ja normijärjestelmää.
Simojoella oli Hirvosen mukaan ajattelussaan aina vahva yksilöeettinen painotus, mutta myöhemmin hän esitti myös sosiaalieettisiä ajatuksia. 1960–70-luvuilla hän kirjoitti muun muassa rauhan kysymyksestä ja totesi, että myös kirkolla kirkkona on vastuu yhteiskunnasta, ei vain sen yksittäisillä jäsenillä. Viimeisinä vuosinaan Simojoki keskittyi kuitenkin taas lähinnä yksilöhurskauteen.
Vesa Hirvonen on julkaissut toukokuussa 2025 kirjan Raamatun vai järjen mukaan? Martti Simojoen etiikan perusteet.
Lue myös:
Kirja-arvio: Martti Simojoen etiikan kehityskaaresta voi vetää lankoja nykypäivän keskusteluun
Lue muut jutut, joissa kerrotaan Aholansaaren teologiapäivien esitelmistä:
Isien uskon puolustaminen veti pappeja IKL:ään, Antti Malinen sanoo
Ilmoita asiavirheestä