Tunnet varmaan tarinan luterilaisesta työn sankarista, joka ilottomasti raataa kuin työ olisi elämän korkein päämäärä.
Luterilaisuuden kanssa tällaisella ajattelulla ei tietysti ole juuri tekemistä. Silti tarina elää sitkeänä kuin voikukka eikä ota kuollakseen, vaikka moni sitä on yrittänyt kitkeä.
Sen juuret, kuten tunnettua, ovat Max Weberin ajattelussa. Weberin kuuluisan teesin mukaan protestanttinen etiikka auttoi modernin kapitalismin voittokulussa.
Protestanttisuudella Weber viittasi kuitenkin kalvinismiin. Siihen kun kuuluu ajatus, jonka mukaan pelastus on ennalta määrätty ja tulee esiin jo tässä ajassa vaurautena.
Onhan se tietysti melkoinen kannustin työntekoon, jos vaurauden avulla voi varmistaa leveän elämän niin maan päällä kuin taivaassa. Mutta luterilainen ajatus se ei ole.
Suomalaisten milleniaalien suhde johtotehtäviin sen sijaan kuulosti minusta periluterilaiselta.
VIIMEKSI TARINA tuli vastaan kesällä Helsingin Sanomissa. Juttu kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset milleniaalit eivät ole läheskään yhtä kiinnostuneita johtotehtävistä kuin kansainvälinen verrokkiryhmänsä – ainakaan mikäli johtajuus vaatisi oman hyvinvoinnin uhraamista.
Tässä yhteydessä työterveyslaitoksen tutkimusprofessori arvioi nuorten olevan irtaantumassa ”protestanttisesta työetiikasta, jossa työ on elämän tarkoitus”. Hän ei toki puhunut eksplisiittisesti luterilaisesta työetiikasta, mutta tuskin hän kalvinismilla yritti selittää suomalaisten suhdetta työhön.
Suomalaisten milleniaalien suhde johtotehtäviin sen sijaan kuulosti minusta periluterilaiselta. Siihen todelliseen luterilaiseen työetiikkaan kun kuuluu paitsi ajatus työstä kutsumuksena myös ajatus kohtuullisuudesta ja työn ja levon vuorottelusta.
Mikä vain rehellinen työ voi palvella lähimmäistä ja Jumalaa, mutta taivaspaikkaa sen avulla ei voi ostaa.
OLEN MIETTINYT, miksi sitkeä väärinkäsitys elää aina vain. Ehkä suomalaisten suhdetta työhön selittää pikemmin kapitalismi kuin luterilaisuus.
Toisaalta arvotutkimuksissa on käynyt ilmi, että emme juuri tavoittele rahaa, statusta ja valtaa. Työnteon arvostus liittyy pikemmin siihen hyvään, mitä työ muille tuottaa. Arvostetuimpien ammattien listauksissa menestyvät lääkärit, sairaanhoitajat, palopelastajat ja opettajat.
Palveluammattien arvostus on minusta erityisen luterilainen piirre suomalaisessa työelämässä. Periluterilaisia ovat myös arkivapaat ja pitkät lomat.
Sikäli kun käsityksellä suomalaisista työhulluna kansana on mitään tosipohjaa, ajatus työstä itseisarvona joutuu haastetuksi viimeistään tällaisina nykyisen kaltaisina taloudellisesti vaikeina aikoina, kun työhön on vaikea päästä kiinni. Nuorisobarometrin mukaan peräti 70 prosenttia nuorista kokee paineita työn saamisesta. Eikä ihme, osoittaahan työttömyysasteen trendikäyrä kohti koillista. Sekin on vähitellen käynyt selväksi, ettei maapallo kestä loputonta taloudellista kasvua.
Nyt voisikin olla hyvä hetki rummuttaa viestiä siitä oikeasta luterilaisesta työetiikasta.
Lue myös:
Kolumni: Kummius on ihmissuhde, ei jäsenetu
Kolumni: Uskontunnustus voi tuntua vakaumustestiltä
Ilmoita asiavirheestä