Kuluvana kesänä olen saanut juhlia kolmea nuorimmaista lastamme: rippijuhlat, lakkiaiset ja häät. Monien vanhempien tavoin se on pysähdyttänyt pohtimaan vanhemmuutta ja perhe-elämää.

Olen kokenut iloa, onnea ja rakkautta kaikista viidestä lapsestamme. Kuinka heistä onkaan tullut noin upeita persoonia!

Samalla se on viiltänyt sydämeen haavan. Mitä tahansa hyviä ominaisuuksia heille on kehittynyt, niistä en voi ottaa itselle pienintäkään kunniaa. Usein virka on vienyt kauas. Paljon olen ollut pois. Oikeastaan on ihme, että niin luonnonvastaisissa kasvuolosuhteissa on kasvanut niinkin tasapainoisia lapsia. Tai että eteiseen eivät vielä ole ilmestyneet puolison matkalaukut.

Aiemmassa virassani kieltäydyin perhesyistä kaikista ei-pakollisista koti- ja ulkomaan matkoista. Mutta piispan virassa kaikesta ei voi kieltäytyä. Siihen nyt vain kuuluu matkalla olo. Omassa hiippakunnassa pitää kiertää, kokonaiskirkolliset vastuut kantaa, hoitaa suhteita valtiovaltaan ja edistää ekumeenisia kumppanuuksia ulkomailla.

Aamuyöllä valvoessani laskeskelin matkustuspäivien määrää 14 vuoden viranhoidon aikana. Kirkolliskokouksissa 160 päivää, piispainkokouksissa 210, piispantarkastuksissa 210, oman hiippakunnan pappien koulutusretriiteissä 165, kokonaiskirkollisissa toimikunnissa 190, ulkomaan virkamatkoilla 125 ja niin edelleen.

Näiden päälle tulevat illan kokoukset, yön kirjoitukset ja viikonlopun saarnamatkat. Taannoisen kirjanpitoni mukaan vapaapäiviä pystyy pitämään kuukaudessa kaksi. Seurantavuonna pidin 38:sta myönnetystä vuosilomapäivästä 22 eli noin puolet.

Piispalla on tavallista huonommat mahdollisuudet päästä taivaaseen. Jeesus sanoo: ”Ensimmäiset tulevat viimeisiksi.”

NYKYISIN JOHTAJAT esiintyvät mielellään ihan tavallista arkea elävinä kansanihmisinä, mutta totta puhuen en ole enää varma, mikä on normaalia perhearkea. Minulle sellaista oli lähinnä korona-aika.

Lukija voi esittää hyvää tarkoittavia neuvoja – ja on tietenkin kaikessa aina oikeassa.

”Mitäpä valitat, työn kuorma kuuluu jokaiseen kutsumukseen?” Totta, ja itse ristini kannan.

”Miksi et pidä vapaapäiviä viikolla?” Tosiaan, se olisi viisasta (ja tosi vaikeaa).

”Onko sitten vielä pakko juosta maailmalla tekemässä tv-dokumentteja?” Kiitos, eihän se pakko ole.

Univajeesta kärsinyt piispa Gustav Johansson kirjoitti 2.12.1892 Porvoon piispa Herman Råberghille asuvansa lähinnä laajan hiippakuntansa pappiloissa. ”Tämä virka on vienyt mielen rauhani, terveyteni ja perheonneni.” Voi kysyä, mitä merkityksellistä tuon listan ulkopuolelle enää jää.

Taivasko? Tuskinpa. Piispalla on tavallista huonommat mahdollisuudet päästä taivaaseen. Jeesus sanoo: ”Ensimmäiset tulevat viimeisiksi.”

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa piispan tulee olla perheetön. Aiemmin sitä oudoksuin, mutta nykyisin ymmärrän paremmin. Piispa kun on kirkon omaisuutta. Eikä jää leskeä tai orpoja, ei eläessä eikä kuollessa.

Luterilaisena puolustan piispojen oikeutta perheeseen jo pelkästään valinnanvapauden takia. Lukijaa pyydän ystävällisesti muistamaan vain sen, että muita perheenjäseniä tuo valinnanvapaus ei koske. Heille virka varjoineen tulee annettuna ja pyytämättä.

Ihania perhejuhlia kaikille sellaista viettäville!

Lue myös:

Näkökulma: Tekikö reformaatio virheen jättäessään toisen käskyn sulkumerkkeihin?

Ilmoita asiavirheestä