Viisi vuotta sitten Kai Sadinmaa menetti dramaattisesti pappisvirkansa, mutta sai sen keväällä takaisin. Hän näkee Jumalan puuttuneen peliin: ”Nyt lähdet taas tuohon suuntaan!”

Epäsovinnaisen ja välillä verta nenästään kaivaneen Kai Sadinmaan ja kirkkoinstituution yhteentörmäys ei ollut ihme.

– Olin aina auktoriteettikammoinen, varuillaan ja valmiina lyömään takaisin.

Hän ajatteli, että pappisviran menetys oli viimeinen kirkollinen taistelu.

– On ihan sama, miten minulle käy. Lyökää pääni poikki, piispat! Minä en anna periksi.

Varuillaan olo juontaa juurensa lapsuuden Tornioon, levottomaan alkoholistiperheeseen, jossa pojan piti olla koko ajan valmiustilassa.

– Alkoholistiäidistä ja poliisi-isästäni ei ollut turvan antajiksi ja velikin oli nuorisokriminaali, jota pelkäsin.

Veli ja isä kuolivat 62-vuotiaina. Sadinmaa saavuttaa pian saman iän.

– Yritän kuntoilla ja noudattaa terveellisiä elämäntapoja. Olin aamulla ulkokuntosalilla ja lenkillä, kertoo sata kilometriä viikossa kävelevä, jäntevän oloinen Sadinmaa.

Kirkosta 18-vuotiaana eronnut Sadinmaa sai parikymppisenä yllättäen hengellisen kokemuksen.

Hän istui Tornion keskustassa puistonpenkillä ja näki, miten puut, pensaat, kukat ja ruoho alkoivat yhtäkkiä hehkua ja loistaa ylimaallisen kirkasta valoa.

– Minun sydämenikin alkoi hehkua. Tunsin syvää rauhaa ja iloa. Se olotila kesti viikkoja ja olin jopa tosi hurmioitunut.

Tuo mystinen kokemus innoittaa edelleen.

– Siinä paljastettiin minulle jotain todellisuuden luonteesta. Tämän maailman kantava voima on rakkaus ja armo.

Sadinmaa koki ensi kertaa olevansa rakastettu. Mieltä pitkään painaneet pelot ja ahdistukset hävisivät.

Hän alkoi varovasti lukea Uutta testamenttia.

– Jeesuksen hahmo puhutteli ja tuli lähelle. En tiedä, mitä evankeliumeista ymmärsin, mutta hyvän olon niistä sain, koska halusin jatkaa lukemista.

Tornion helluntaiseurakunnan pastorina vaikutti Heikki Hursti, joka tunnettiin myöhemmin Helsingissä ruoka-avun organisoijana.

– Heikki oli mahtava tyyppi, joka osasi ottaa nuoren miehen hyvin vastaan.

SISÄINEN RAUHA, levollisuus ja rakkauden tunne vietiin kuitenkin pian pois. Sadinmaa sai aivan vastakkaisen, negatiivisen kokemuksen pyöräillessään seurakunnan rukouspiiristä kotiin.

Hän muistaa yhä, missä kohtaa pyörätietä se tapahtui.

– Yhtäkkiä tunsin, että pyörätie katosi ja edessäni oli vain musta ja pimeä kuilu, johon putosin.

Nuorukainen joutui ankaran ahdistuksen valtaan. Hän pysytteli kotona huoneessaan verhot kiinni. Äiti ja isäkin huolestuivat.

– Veljeni uhkasi mennä polttamaan helluntaiseurakunnan talon, koska ne olivat tehneet hänen veljestään hullun.

Sadinmaa yritti kovasti uskoa ja rukoilla ja seurakuntalaisetkin rukoilivat hänen puolestaan. Hän ei tuntenut enää olevansa uskossa.

Se oli kauhea kokemus. Ennen uskoontuloa hän ei nähnyt itsellään mitään tulevaisuutta. Hengellisen heräämisen jälkeen hän oli hyvin toiveikas, mutta nyt edessä ei näkynyt taas mitään hyvää.

– Jos ei Jumalakaan minua auta, niin minua ei voi auttaa kukaan. Koin olevani luopio ja syyllinen uskon menetykseen. Istuin baarissa kaljalasi edessä ja mietin, että kaikki oli mennyttä.

Ahdistus pakotti lopettamaan sairaanhoitajaopinnot. Se lievennyttyä Sadinmaa haki Rovaniemelle puutarhaoppilaitokseen.

Hän ystävystyi vapaakirkolliseen pariskuntaan ja näiden ystävään Siljaan, joka vaikutti Daniel Nylundin luotsaaman Ystävyyden Majatalon piirissä.

Siljan vetämällä itsetuntemuskurssilla Kreetalla osallistujilta kysyttiin, mitkä ovat tärkeät kysymyksesi?

– Sain tilan sanoa, miltä minusta tuntuu ja mikä minua ahdistaa. Se tuntui mullistavalta.

Kurssilla rukoiltiin halukkaiden puolesta. Sadinmaa koki hengityksensä kulkevan vatsanpohjaan asti, kun se oli aiemmin jäänyt rintakehään.

Hän painaa kädellään rintakehää ja näyttää, miten hengitys lähti liikkumaan levollisesti ylhäältä alas.

– Se oli hyvin vapauttava kokemus. Pääsin pois pimeydestä. Tajusin, että Kristus hengittää minussa.

Se karismaattiseksi mennyt touhu lähti lapasesta niin kuin minulla kaikki tahtoo lähteä.

PUUTARHURI LÖYSI opiskelutovereiden joukosta vaimonsa. He muuttivat Espooseen vuonna 1988.

– Minä hillun aina välillä, mutta vaimo on onneksi jalat maassa oleva, vakaa ja tasaisempi ihminen. Hän sanoo, että ”Kai, otapa rauhallisesti, ei ole mitään hätää”.

Sadinmaa työskenteli tovin puutarha-alan yrityksessä ja toimi vapaaehtoisena Ystävyyden Majatalossa. Vuonna 1989 hän pääsi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Opiskelija ”liikuskeli itsetuntemusporukoissa”.

– Se karismaattiseksi mennyt touhu lähti lapasesta niin kuin minulla kaikki tahtoo lähteä. Ylihengellistin asiat ja ihmisten kohtaamiset. Jos rotta juoksi tien yli, tulkitsin senkin hengellisesti.

Silja ja muut tasapainoisemmat kristityt pysäyttivät pienen porukan hurmosvaiheen.

– Minulta putosivat maskit ja itsepetokseni paljastui. Koin häpeää siitä, että olin hengellisessä hybriksessäni kuvitellut eläväni koko ajan Jumalan läsnäolossa.

Seuraavaksi Sadinmaa löysi omanhenkisen porukan kristillisistä teatteripiireistä.

– Olin ollut aina arka esiintyjä, mutta Teatteri Albassa sain rohkeuden olla esillä.

Papiksi Sadinmaa vihittiin vuonna 1994.

Lama-aikana hän heräsi yhteiskunnallisesti. Hän saarnasi, että kirkon velvollisuus on puolustaa heikommassa asemassa olevia ja julistaa, mikä on väärin ja epäkristillistä.

– Kirkon tulisi toimia Jumalan valtakunnan merkkinä, mikä tarkoittaa minulle jotain vallankumouksellista.

Kirkon työssä yhteiskunnallinen hätä ei hänestä näkynyt tarpeeksi.

– Ihmettelin, mitä me täällä puhutaan, kun maailma murtuu? Maailmasta eristäytynyt kirkko keskittyi käsikirjojen uudistamiseen, minkä näin sijaistoimintana.

Joensuussa ja Kemissä nuorella papilla tuli yhteentörmäyksiä epäoikeudenmukaisiksi kokemiensa esihenkilöiden kanssa. Myöhemminkään sopeutuminen kirkolliseen toimintakulttuuriin ei ollut helppoa.

– Voin heikosti näinä taisteluvuosina. Energia meni paljolti selviytymiseen.

Pappisviran menetys vuonna 2021 toi vain hetkellisen helpotuksen.

– En voinut enää puolustaa entisellä tavalla esimerkiksi työttömiä. Olin kuin amputoitu. Minulta oli suljettu suu ja viety aseet.

SODANKYLÄN ELOKUVAFESTIVAALEILLA viime kesänä työskennellyt Sadinmaa mursi jalkapallopelissä jalkansa. Seurasi kuukausien pakkopysähdys, ”pitkä retriitti”.

– Jotain siinä murtui myös sisälläni. Se oli paluu nuoruuteni perustavaan kokemukseen armosta. Jumala puuttui peliin.

Sadinmaa sai ajatuksen kirjoittaa vanhalle kiistakumppanilleen, piispa Teemu Laajasalolle, että pystyisi keskustelemaan pappeutensa palauttamisesta.

Ajatus olisi ollut aiemmin mahdoton.

– Minussa tapahtui jonkinlainen antautuminen ja suostuminen uuteen elämänvaiheeseen. En enää kantanut piispalle kaunaa. Pyysin anteeksi alatyylisiä ilmaisuja, joita olin hänestä käyttänyt.

Kaksikko kävi kuukausien ajan hyvähenkisiä keskusteluita. Pappisvirkaan palaaminen mahdollistui ja se tapahtui maaliskuisessa messussa.

Kaverit ovat pelänneet, että ”kapinapappi” on kesytetty. Häntä itseään kirkkopoliittiset kiistelyt eivät kiinnosta.

– En enää tuhlaa ruutiani sellaisiin juttuihin, vaan haluan tuoda sitä toivoa, joka meillä on Kristuksessa. Minun täytyy tietysti pappina pitää yhä vahvasti esillä myös yhteiskunnallisia asioita.

Minulle kävely on yksi rukouksen muoto.

MONI ON nähnyt median kautta Sadinmaasta lähinnä räväkän taiteilijapapin, kapinallisen provokaattorin, tai räksyttävän rakkikoiran.

Helsingin hiippakunnan järjestämässä ensimmäisessä hengellisen ohjauksen koulutuksessa hänestä näkyi aikanaan aivan toisen, spirituaalinen puoli.

Hän on vaalinut hengellisyyttään vetämällä retriittejä ja harrastamalla Jeesuksen rukousta.

– Se rukous on minulle hyvin läheinen. Käytän sitä, kun kävelen koiran kanssa tai yksikseni. Minulle kävely on yksi rukouksen muoto.

”Ruumiin rukouksen” maraton oli vuoden takainen 600 kilometrin pyhiinvaellus Santiago de Compostelassa.

Malmin seurakunnassa Helsingissä työskentelevä Sadinmaa lukee aamuisin Päivän sanan, amerikkalaisen fransiskaanipapin Richard Rohrin postittaman tekstin ja katkelman Raamatusta.

– Pidän erityisesti Paavalin kirjeistä. Paavalilla on upeaa ja monin paikoin tajunnanräjäyttävää tekstiä!

HAASTATTELUUN SADINMAA tuli hautajaisista. Hän kertoi saattoväelle lohdun sanoina, että kaikki päättyy hyvin, myös kuolema.

– Papin on seistävä isojen sanojensa takana levollisesti. Minulle ne ovat elävää todellisuutta.

Hänellä oli pitkään kova kuolemanpelko: kukaan ei ota kuolemassa vastaan. Hän arvelee sen liittyvän yksilöpsykologiaansa. Kotona ei ollut lapsena turvaa.

– Olen joutunut paljon opettelemaan sitä, että uskoisin olevani rakastettu ja hyväksytty. Ehkä olen pikkuhiljaa saanut luottamusta.

Pelkojen vähentyminen on vaikuttanut siihen, että Jumala tuntuu entistä lempeämmältä, rakastavammalta ja hyväksyvämmältä.

– Alkujaan jumalakuvani oli aika vaativa, mikä näkyi kamppailuissani auktoriteettien ja itseni kanssa.

Sadinmaa uskoo Jumalan olevan niin lähellä meitä, ettei meillä ole mitään hätää.

– Kristuksen kirkon työssä haluan tuoda esiin Kristusta, joka on sydämessäni. Kuoleman valtakaan ei voita häntä. Siksi kirkon sanoma on niin voimaannuttava. Sen pitäisi poistaa pelon ihmisiltä.

Ilmoita asiavirheestä