Naispappeus on tuore kiistakapula kirkkohistoriassa. Vastakkain on kaksi hyvin perusteltua kantaa puolesta ja vastaan. Vastustajien kantaa puoltaa vuosituhantinen Raamatun tulkintaperinne ja kristikunnan enemmistö. En lukeudu naispappeuden vastustajiin, mutta pidän monia heidän argumenttejaan loogisina. Näyttää siltä, että yhteiskunnallisessa ajattelussa ja sitä myöten myös kirkossa naispappeudesta on tehty tasa-arvokysymys. Sitä se ei kuitenkaan lähetysjärjestöjen edustajien mukaan ole, vaan kyse on erilaisista Jumalan luomisessa miehelle ja naiselle määrittelemistä rooleista tai tehtävistä. Sukupuolia pidetään Jumalan edessä yhdenvertaisina ja naisia tai heidän kykyjään ei vähätellä. Mielestäni tämä riittää perusteluksi sille, että lähetysjärjestöjen tulisi saada toimia omatuntonsa mukaisesti. UT:ssakin on neuvoja omantunnon kysymyksissä toimimista koskien. Kaikkein tärkeintä on evankeliumin eteen päin meneminen. Onko oikein estää sitä blokkaamalla varoja tai rajoittamalla ehtoollisoikeutta? Jumalan antamaa valtaa on syytä käyttää vastuullisesti.
Ymmärtävätköhän piispat lähetysjärjestöjen merkityksen kirkollemme? Piispa Parkkisen kirjoituksesta päätellen eivät. Henkilökohtaisesti olen tullut siunatuksi SLEY:n, SEKL:n sekä SRO:n tilaisuuksissa, etsiessäni nuorena opiskelijana 2000-luvun alussa hengellistä kotia uusilla paikkakunnilla. Oivalsin nopeasti, että lähetysjärjestöihin hakeutuvat töihin luterilaista opetusta ja Raamatun tulkintaperinnettä kunnioittavat henkilöt. Kirkossa tehdään paljon arvokasta diakoniatyötä ja järjestöihin kuulumattomien pappienkin saarnoista voi saada rukiista matkaevästä. Silti tunnustuksellisuuden puute näkyy ja kuuluu yleisellä tasolla kirkossamme niin saarnapöntöissä kuin teologisissa keskusteluissakin. Mennessäni esim. Kansanlähetyksen tilaisuuksiin saan uskontunnustuksen mukaista opetusta eikä hengellisten ”antureiden” tarvitse olla kriittisesti pystyssä omasta tai lasteni puolesta. Lasteni osallistuessa järjestön leirille tiedän, mitä siellä opetetaan mm. sukupuolisuuteen liittyvistä asioista. Arvokirjavana aikanamme tämä on minulle äitinä tärkeää. Lisäksi lähetysjärjestöjen tilaisuuksissa puhutaan rohkeasti Jeesuksen seuraamisesta ja opetuslapseudesta.
On ristiriitaista, että samanaikaisesti kirkon edustajien ei tarvitse sitoutua kirkon uskontunnustukseen. He voivat vapaasti ehdotella omaansa, jos eivät halua nöyrtyä uskon salaisuuden edessä. Naispappeusasiasta näyttää todella tulleen ykseyttä määrittelevä asia, kuten Ville Auvinen kirjoittaa. Miksi keskustelun fokus nyt on tässä kysymyksessä, kun samalla monien oikeiden rikkaruohojen annetaan vapaasti rehottaa teologisen keskustelun saralla? Jos lähetysjärjestöjen toiminta kirkossa estetään, menetetään sen myötä pitkälti myös kirkkoa kannatteleva, Raamattuun sitoutunut opetus. Tunnustuksettoman teologian opetuksen luonnollinen ja looginen seuraus on ”ateistinen eettinen diskurssi”, joka ei ruoki ketään hengellisesti.
Arkkipiispa toteaa, että ”Kirkkomme päätöksenteossa ei millään tasolla voida tehdä linjauksia tai päätöksiä, joiden voidaan nähdä asettavan joidenkin pappeus kyseenalaiseksi sukupuolen perusteella”. Jos kyse olisi tasa-arvon periaatteen rikkomisesta, niin ymmärtäisin tämän. Kyse on kuitenkin perustellusta teologisesta tulkinnasta liittyen miesten ja naisten erilaisiin tehtäviin – tulkinnasta, jolla on vuosisataiset perinteet.
Hanna Hyttinen
riviseurakuntalainen