Prologi ja selitys
Siinä he istuvat nyytteineen, valkeine kirkkohuiveineen ja mukaillen perinteisissä kansanasuissaan: neljä naista tiiviinä ryhmänä, kokemassa, puhumassa, olemassaolon perimmäisiä syitä ääneen sanoen tai sisäänsä salaisuuksina kätkien. He ovat eri-ikäisiä, vanhuuden kuluttamin kasvoin tai nuorempien elämänjanoisen odotuksen elein.
He ovat Albert Edelfeltin sielua kantava kansa, mutta heidät yhdistää kirkko, seurakunta, jonka jäseniä he ovat ja joka on heidät tänne mäelle kutsunut yhteisen toivon tai katumuksen, ilon tai surun kaikupohjaksi – siunattaviksi.
Seison Kansallisgalleriassamme tuijottaen mykistyneenä Suomen taiteen kultakauden ehkä merkittävintä teosta Albert Edelfeltin kansankuvausta Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä vuodelta 1887. (Ruokolahti on tosin vain kuvitteellinen tausta.)
Katkennut yhteys
Palaan omaan aikaamme, jossa kirkon eri hallintoelinten, piispojen, kirkkohallitusten, tai seurakuntayhtymien kipeät päätökset murentavat suomalaisen evankelis-luterilaisen kirkon merkitystä ja seurakuntien olemassaolon keskeistä roolia kansankirkkomme työssä.
Yhä useammin ja kiihtyvässä prosessissa törmäämme kohtalokkaisiin luopumisiin: seurakuntia pakkoliitetään samoin kuin vielä jokin aika sitten kuntia, joista tuli nimeään vaihtaneita, hallintokeskuksiinsa kuplaantuineita alueensa edustajia.
Kirkkoherrojen virat katoavat, pappilat myydään, eikä seurakuntalaisiakaan enää ole.
Kylät jäävät muistoiksi ja tyhjenevät. Ennen kirkkoherra tunsi seurakuntalaisensa ja jopa heidän lehmänsä tai hevosensa nimeltä.
Nyt kotiseudulleen jääneet vanhukset jäävät yksin, etäyhteyksien varaan. Suomalaisen maaseudun rakennushistorialliset muistomerkit rapistuvat. Kirkkoja jopa tuhopoltetaan ellei niitä sitä ennen pureta ja myydä tontteja muuhun käyttöön. Seurakuntien maaomistukset kuten arvokkaat metsät myydään, koska kirkkomme on niin ”köyhä”.
Kirkko keskellä kylää?
Niin, mitä kylää? On tuntunut kohtuuttomalta ja murheelliselta seurata erityisesti saaristoalueiden rappeutumista, joka on alkanut kuntien ja jatkunut seurakuntien fuusioimisesta – useimmiten vastoin paikallisten asukkaiden ja seurakuntaneuvostojen tahtoa, seurakunnan työntekijöiden asiantuntemus ohittaen ja mitätöiden myös paikallisten yrittäjien kyky ylläpitää alueen elinkeinoja.
Viime aikoina on kuultu puheissa usein vilahtavan ”uskonto on nousussa, hengellisyyttä kaivataan, nuoret tulevat kirkkoihin, enää ei erota vaan liitytään”. Jos niin oikeasti olisi, miksi niitä toimintoja ylläpitävät seurakuntayhteisöt eivät merkitse mitään? Miksi ihmisten kaipaamat sielunpaimenet kirkkoherrat ja koko papisto, kanttorit, diakonit, ja seurakuntien perhe- ja nuorisotyö amputoidaan virkojen siirtyessä kuntakeskuksiin. Säästetäänkö jotain?
Pitäkää polut auki
Olen elämäni aikana, Saaristomeren monikymmenvuotisena kesäkansalaisena nähnyt läheltä saaristoa aiemmin voimaannuttaneen, toisiaan tukeneen hengellisen ja yhteiskunnallisen elämän romahtamisen. Rakkaat saarelaiseni uupuivat ja löytyvät enää hautakivien kaiverruksissa, eikä uutta sukupolvea ole. He myivät perintönsä ja muuttivat taajamiin.
”Pitäkää polut auki”, sanoi viimeisiksi sanoikseen saaremme karismaattinen kalastaja-Rauha. Mutta kun niitä polkuja ei enää ole, ei navettaa, eikä kalaverkkoja pullistelevia ranta-aittoja.
Merikorteilla Ahvenanmaan suomalainen jatke, oma seurakuntamme, yhteinen kirkkomme ja kotimme, tarinoiden elävöittämä pappilamme ja kulttuuriperintöä varjeleva yhteisömme, kaikki elämää ylläpitänyt, on haurastunut ja lopulta kadonnut.
Miksi juuri Rymättylä?
Näen myös miten rippikirkkoni, Rymättylän keskiaikaista historiaa jatkanut maailmankuulu Pyhän Jaakobin harmaakivikirkko joutuu luopumaan tehtävästään, koska sen seurankunta on päätetty lakkauttaa. Enää eivät Rymättylän kirkon kellot soita iltarauhaa, joka kuului ympäri etäsaariakin.
Miksi juuri Rymättylä lakkautetaan? Se on ollut saariston aktiivisin ja keskeisin tiennäyttäjä. Kuusi eri kertaa sen seurakuntaneuvosto on yksimielisesti äänestänyt yhdistämistä vastaan – paitsi neljästi puolesta äänesti viransijaisuutta hoitava kirkkoherra, piispalleen vastuullinen, mutta entä kansalle?
Suomen kirkon tulevaisuudesta nähtävissä on, että lahkot voivat hyvin. Saariston yli pyyhki aikoinaan voimakas helluntaiherätys. Se kuitenkaan tuskin toistuu.
Kirsikka Moring, kulttuuritoimittaja, Lauttasaaren seurakuntaneuvoston jäsen
Raimo Ojala, diakoni
Se mitä tapahtuu Rymättylässä tapahtuu koko Suomessa. Laki määrää kirkon perustehtävät ja jos se ei niiden hoitamiseen enää kykene, niin se lakkaa olemasta seurakunta. Ainoa mahdollisuus jatkolle on vapaaehtoistoiminta.
Siitä on kirkossa puhuttu paljon, mutta tehty hyvin vähän. Ehkä siksi, että sitä on työntekijöiden puolelta tiukasti vastustettu. On pelätty väistämätöntä. Eli juuri sitä mitä Rymättylässä nyt tapahtuu. Vapaaehtoisille ei ole tehty tilaa tulla viranhaltioiden rinnalle ja tasaveroisina toimimaan seurakunnassa. Nyt kun virat on lakkautettu, niin mitään ei ole jäänyt jäljelle. Näin käy jatkossa kaikkialla. Nyt tarvittaisiin niitä vapaaehtoisia, jotka tehtäviinsä ovat saanet ohjausta viranhaltioilta. Mikäli tähän tilanteeseen ei ole valimistauduttu, niin nyt on liian myöhästä. Kehitys tähän suuntaa ollut jo kymmeniä vuosia aivan selvä. Ei tämä tilanne tullut yllätyksenä. Ainakaan kaikille.
Heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita. Hebr. 10:17,18.
Oman verensä kautta Jeesus sovitti taivaan ja maan ja rakensi rauhan Jumalan ja syntisten välille. (Ks. Kol. 1:20) Nyt, Jumalalle olkoon kiitos, tämä rauha on niin kallis, niin arvokas, peruuttamaton, yleinen, että se ulottuu kaikkiin, jotka vain syntisiä ovat, niin, kaikin puolin se on autuas, verraton. Jospa se yhtä varmasti tulisi kaikkien ikiomaksi omaisuudeksi uskossa!
Lorens Kristoffer Retzius (1745-1818), ARMOA ARMOSTA, s. 204, Sley, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Kristus puhuu syntien anteeksiantamuksesta sanoessaan: ”Kaikki, minkä te päästätte maan päällä jne.” (Matt. 18:18). Kun synti on näin anteeksiannettu, iankaikkinen kuolema on poistettu ja iankaikkinen elämä annettu.
Tunnustuskirjat, s. 160, SLEY, 1948.
Samoin kuin näet Jumalan vihasta päästään voitolle uskolla Kristukseen, samoin kuolemakin voitetaan uskolla Kristukseen, niin kuin Paavali sanoo: ”Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.” (1. Kor. 15:57).
Tunnustuskirjat, s. 162, SLEY, 1948.
Minkälaisina Jumala pitää meitä?
Koska Jumalan Poika tuli ihmiseksi ja uhriksi meidän edestämme, olemme me Jumalan edessä vanhurskaat kuin pyhät enkelit ja loistamme pelkästä iankaikkisesta vanhurskaudesta kuin tähdet taivaalla, niin että enkelienkin täytyy kumartua vanhurskautemme tähden. Me olemme Jumalan rakkaimmat lapset, joita Hän joka päivä sydämellisesti halailee, vaikka sen tähden usein kyyneleitäkin vuodatamme. Me olemme Pyhän Hengen elävä temppeli suurimmassakin heikkoudessamme ja murheessammekin. Meillä on myös levollinen ja iloinen omatunto, vaikka emme olekaan aivan viattomia ja nuhteettomia. Ja mitä tässä elämässä meiltä puuttuu, sitä saamme tulevaisuudessa yhä runsaammin.
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 344, SLEY, 1925.
Taulu Kristuksesta:
https://www.facebook.com/photo/?fbid=1884237262901934&set=pb.100039470347322.-2207520000
Tutkimuksessaan Hannulan herätyksestä Timo Junkkaala totesi, että myös pietismin mukaisesti suuntautuneet henkilöt voivat hyväksyä ilmauksen ”koko maailman autuus”, jos käsitteellä tarkoitetaan sitä, ”että Kristus oli kuolemallaan hankkinut vanhurskauden, anteeksiantamuksen ja autuuden eli pelastuksen koko maailmalle.” Timo Junkkaala, Hannulan herätys, s. 55, Kirjaneliö, 1986. Kirja on Junkkaalan väitöskirja. Tämä teksti löytyy myös gradustani.
Koko maailman autuus ei kuitenkaan tarkoita kaikkien pelastumista taivaaseen, niin kuin jotkut luulevat. SLEY on aina korostanut, että valmis pelastus omistetaan uskolla. Epäusko siis kadottaa.