Prologi ja selitys

Siinä he istuvat nyytteineen, valkeine kirkkohuiveineen ja mukaillen perinteisissä kansanasuissaan: neljä naista tiiviinä ryhmänä, kokemassa, puhumassa, olemassaolon perimmäisiä syitä ääneen sanoen tai sisäänsä salaisuuksina kätkien. He ovat eri-ikäisiä, vanhuuden kuluttamin kasvoin tai nuorempien elämänjanoisen odotuksen elein.

He ovat Albert Edelfeltin sielua kantava kansa, mutta heidät yhdistää kirkko, seurakunta, jonka jäseniä he ovat ja joka on heidät tänne mäelle kutsunut yhteisen toivon tai katumuksen, ilon tai surun kaikupohjaksi – siunattaviksi.

Seison Kansallisgalleriassamme tuijottaen mykistyneenä Suomen taiteen kultakauden ehkä merkittävintä teosta Albert Edelfeltin kansankuvausta Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä vuodelta 1887. (Ruokolahti on tosin vain kuvitteellinen tausta.)

Katkennut yhteys

Palaan omaan aikaamme, jossa kirkon eri hallintoelinten, piispojen, kirkkohallitusten, tai seurakuntayhtymien kipeät päätökset murentavat suomalaisen evankelis-luterilaisen kirkon merkitystä ja seurakuntien olemassaolon keskeistä roolia kansankirkkomme työssä.

Yhä useammin ja kiihtyvässä prosessissa törmäämme kohtalokkaisiin luopumisiin: seurakuntia pakkoliitetään  samoin kuin vielä jokin aika sitten kuntia, joista tuli nimeään vaihtaneita, hallintokeskuksiinsa kuplaantuineita alueensa edustajia.

Kirkkoherrojen virat katoavat, pappilat myydään, eikä seurakuntalaisiakaan enää ole.

Kylät jäävät muistoiksi ja tyhjenevät. Ennen kirkkoherra tunsi seurakuntalaisensa ja jopa heidän lehmänsä tai hevosensa nimeltä.

Nyt kotiseudulleen jääneet vanhukset jäävät yksin, etäyhteyksien varaan. Suomalaisen maaseudun rakennushistorialliset muistomerkit rapistuvat. Kirkkoja jopa tuhopoltetaan ellei niitä sitä ennen pureta ja myydä tontteja muuhun käyttöön. Seurakuntien maaomistukset kuten arvokkaat metsät myydään, koska kirkkomme on niin ”köyhä”.

Kirkko keskellä kylää?

Niin, mitä kylää? On tuntunut kohtuuttomalta ja murheelliselta seurata erityisesti saaristoalueiden rappeutumista, joka on alkanut kuntien ja jatkunut seurakuntien fuusioimisesta – useimmiten vastoin paikallisten asukkaiden ja seurakuntaneuvostojen tahtoa, seurakunnan työntekijöiden asiantuntemus ohittaen ja mitätöiden myös paikallisten yrittäjien kyky ylläpitää alueen elinkeinoja.

Viime aikoina on kuultu puheissa usein vilahtavan ”uskonto on nousussa, hengellisyyttä kaivataan, nuoret tulevat kirkkoihin, enää ei erota vaan liitytään”. Jos niin oikeasti olisi, miksi niitä toimintoja ylläpitävät seurakuntayhteisöt eivät merkitse mitään? Miksi ihmisten kaipaamat sielunpaimenet kirkkoherrat ja koko papisto, kanttorit, diakonit, ja seurakuntien perhe- ja nuorisotyö amputoidaan virkojen siirtyessä kuntakeskuksiin. Säästetäänkö jotain?

Pitäkää polut auki

Olen elämäni aikana, Saaristomeren monikymmenvuotisena kesäkansalaisena nähnyt läheltä saaristoa aiemmin voimaannuttaneen, toisiaan tukeneen hengellisen ja yhteiskunnallisen elämän romahtamisen. Rakkaat saarelaiseni uupuivat ja löytyvät enää hautakivien kaiverruksissa, eikä uutta sukupolvea ole. He myivät perintönsä ja muuttivat taajamiin.

”Pitäkää polut auki”, sanoi viimeisiksi sanoikseen saaremme karismaattinen kalastaja-Rauha. Mutta kun niitä polkuja ei enää ole, ei navettaa, eikä kalaverkkoja pullistelevia ranta-aittoja.

Merikorteilla Ahvenanmaan suomalainen jatke, oma seurakuntamme, yhteinen kirkkomme ja kotimme, tarinoiden elävöittämä pappilamme ja kulttuuriperintöä varjeleva yhteisömme, kaikki elämää ylläpitänyt, on haurastunut ja lopulta kadonnut.

Miksi juuri Rymättylä?

Näen myös miten rippikirkkoni, Rymättylän keskiaikaista historiaa jatkanut maailmankuulu Pyhän Jaakobin harmaakivikirkko joutuu luopumaan tehtävästään, koska sen seurankunta on päätetty lakkauttaa. Enää eivät Rymättylän kirkon kellot soita iltarauhaa, joka kuului ympäri etäsaariakin.

Miksi juuri Rymättylä lakkautetaan? Se on ollut saariston aktiivisin ja keskeisin tiennäyttäjä. Kuusi eri kertaa sen seurakuntaneuvosto on yksimielisesti äänestänyt yhdistämistä vastaan – paitsi neljästi puolesta äänesti viransijaisuutta hoitava kirkkoherra, piispalleen vastuullinen, mutta entä kansalle?

Suomen kirkon tulevaisuudesta nähtävissä on, että lahkot voivat hyvin. Saariston yli pyyhki aikoinaan voimakas helluntaiherätys. Se kuitenkaan tuskin toistuu.

Kirsikka Moring, kulttuuritoimittaja, Lauttasaaren seurakuntaneuvoston jäsen
Raimo Ojala, diakoni