Liityn seuraavassa laajemmin uskontunnustuksesta käytävävään keskusteluun ja väljästi siihen, mitä Kari Latvus aiheesta kirjoitti.

Väitteeni ovat seuraavat. Sanat vaihtuvat, mutta niillä ei ole totuusarvoa. Lauseilla on. Uskontunnustuksen lauseisiin voi liittyä kriittinenkin mieli, kun oivaltaa, että kyse on symbolista. Symboli on vastaavanlainen kuin kuva. Se välittää merkityksiä, mutta merkitykset ovat ehtymättömiä, aivan kuten vaikkapa evankelista Johanneksen symbolissa, joka on kotka.

Ajatus antiikin vanhentuneesta ajattelusta ja maailmankuvasta on jonkin verran holtiton. Antiikin maailmankuvaksi väitetään jotakin, joka ei vastaa sitä. On kyseenalaista, missä merkityksessä Uusi testamentti sisältää antiikin maailmankuvan, saati sitten uskontunnustusten syntyyn asti kehkeytynyt keskustelu. On myös teemoja, kuten neitseestäsyntyminen, joiden osalta ainakin teologien kannattaisi olla pidättyväisempiä.

Uskontunnus on oman aikansa vastaus kolmeen elämän peruskysymykseen, jotka koskevat elämän mieltä, merkitystä ja tarkoitusta. Sen rajaaminen vain yhteen näistä supistaisi sen symbolista merkitystä.

Sanat ja lauseet

Usein viitataan ns. sanoittamisen tarpeeseen. Aivan oikein todetaan, että sanojen merkitys vaihtuu. Sanat ovat sopimuksia, ei-välttämättömiä merkkejä jollekin asialle.

Jänis on sen viittaaman eläimen merkki. Voidaan sopia, että tämän eläimen nimi on pupu. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään totuudesta. Sanoilla ei ole totuusarvoa. Vain lauseilla on totuusarvo. Lause ”tämä on jänis” on tosi tai epätosi.

Toivoisinkin, että keskityttäisiin pikemminkin lauseisiin kuin sanoihin. Toki on sanataidetta. Mutta uskon kannalta olennaista lienee se, pitävätkö siihen liittyvät lauseet paikkansa vaiko eivät.

Ja mikä on totuus? Uskonnollinen totuus tuskin on tieteellisesti testattava. Sillä on kyllä kosketuksensa historiassa ja koettavassa, testattavassa todellisuudessa, mutta tarkoitushan on viitata toisenlaiseen maailmaan.

Uskonnolliset lauseet ovat symboleita, kuvia. Ne ovat inhimillisiä ilmaisuja, mutta ne tavoittelevat todellisuutta, jota inhimillinen testauskalusto ei tavoita.

Parhaimmillaan ne jäävät vertauskuvallisiksi. Esimerkiksi lause ”minä olen viinipuu” on vertauskuva. Eihän kukaan ole puu, joskin hän voi olla kuin puu. Mutta lauseesta uskotaan, että se tavoittaa jotakin tuonpuoleisesta todellisuudesta.

Esimerkiksi Luther ajattelikin, että edellisen kaltaiset lauseet ovat vertauskuvia inhimillisessä kielessä. Mutta ne ovat hänen mukaansa kirjaimellisia totuuksia niin sanotussa Kaanaan kielessä. Lutherin mukaan uskonnollinen kieli on uusia sanoja ja uutta kielioppia. Sitä tunnetaan, mutta sen merkitysoppi ei ole tunnettu.

Uskontunnustusten muotoutuminen ja sisältö

Uskontunnustukset muotoutuivat ensimmäisillä kristillisillä vuosisadoilla tarpeesta ilmaista, mikä on kristinuskon sisältö. Tarvetta synnyttivät erilaiset tulkinnat.

Esimerkiksi Nikean uskontunnustuksen taustalla on keskustelu siitä, mikä on Jeesuksen suhde Isä Jumalaan. Areios-niminen piispa oli aristoteelista ykseyden ja moneuden käsitteistöä hyödyntäen ilmaissut, että Jeesuksen pitäminen yhtenä Isän kanssa synnyttää moneutta, jota ei voi hyväksyä, Kirkko, tosin vain vaivoin, päätyi käsitykseen, ettei tämä ole kohtalokasta. Isä ja Poika ovat yhtä. Ratkaisu oli paradoksaalinen.

Ajatuksena ei ollut ilmaista erityistä maailmankuvaa, vaan kyse oli ykseyden ja moneuden väliseen filosofiseen kysymykseen liittyvä muotoilu.

Uskontunnustukset, Uusi testamentti ja maailmankuva

Uskontunnustusten muotoilun taustalla ei ollut tarve ilmaista maailmankuvaa, seikkaperäistä käsitystä todellisuuden rakenteesta ja rakennetekijöistä ja näiden välisistä suhteista.

Nikean tunnustus sisältää varsin vähän maailmankuvallisia aineksia. Viittaukset tuonpuoleiseen, sinne astumiseen ja sieltä tulemiseen ovat viitteenomaisia.

Sama näyttää pätevän Uuteen testamenttiin. Se sisältää varsin vähän maailmankuvallisia ja kosmologisia teorioita. Kun viitataan siihen, että kirjeessä Filemonille puhutaan niistä, jotka ovat taivaassa, maan päällä ja maan alla, miten tämä olisi erityinen vanha maailmankuva? Kyllähän ns. sanottu nykyihminenkin ajattelee olevansa maan päällä, hautaa vainajansa maan alle ja miettii ikuisuutta taivaalle tähyillen.

Väite maailmankuvasta ja sen suhteesta varhaiseen kristinuskoon on ongelmallinen antiikin tutkimuksen näkökulmasta.

Antiikin maailmankuvaksi on joskus kuvattu viritelmä, jossa maa on litteä ja kolmikerroksinen. Se ei vastaa antiikin maailmankuvaa. Tällainen käsitys oli laajalti hylätty jo muutama vuosisata ennen Jeesuksen syntymää. Yksikään kirkkoisä ei kannattanut sitä.

Onkin kiinnostavaa joidenkin teologisten puheenvuorojen osalta kysyä, oletetaanko niissä, että Uuden testamentin kirjoittajat ja varhaiset teologit olivat omasta ympäristöstään tietämätön yhteisö.

Ajatus, että maa on pallo, esiintyy ensimmäisen kerran Alkmeionin kirjoituksissa n. 500 eKr. Ptolemaios hieman jälkeen Jeesuksen aikaa kokosi antiikin tutkimuksen keskeiset teemat teoksessaan Almagest.

Ptolemaioksen teoksessa esitettiin erityisesti Hipparkoksen laskelmiin perustuen 1022 tähden ja 5 sumuisen paikan sijainnit. Kirjan lopussa esitellään tuolloin tunnettujen viiden planeetan (Jupiter, Merkurius, Venus, Mars ja Saturnus)  radat. Tämä tulkinta kesti eurooppalaisen maailmankuvan hahmotuksessa noin 1500 vuotta.

Keskeinen murros oli Kopernikuksen ja Galileo Galilein uusi tulkinta, joka liittyi liikeoppiin ja myös maan suhteeseen muihin avaruuden olioihin.

Nykyisin myös Kopernikuksen ja Galilein näkemykset ovat sikäli vanhentuneita, että maailmankaikkeudessa ei ajatella olevan keskipistettä, ja lisäksi vanha ajatusta maasta pallona on virheellinen esimerkiksi Nasan ottamien kuvien perusteella. Tellus on pikemminkin säkkimäinen geoidi kuin pallo.

On kaksi muutakin asiaa, joihin toivoisin teologeilta pidättyväisyyttä. Kun lukee lääketieteen johtavaa lehteä The Lancet tai suomalaista Duodecimia, ihmisen neitseestäsyntyminen ei ole sellainen luonnontieteellinen ihme kuin osa teologeista sen väittää olevan. Lisäksi samaa sukupuolta olevien fyysis-henkinen pitkäkestoinen syvällinen suhde ei ole Aristoteleen ja Platonin kirjoituksissa niin tuntematonta antiikin maailmalle kuin lukee teologien kirjoituksissa väitettävän.

Mieli, merkitys ja tarkoitus

Tulkintani mukaisesti uskontunnustukset ovat varhaisen kristillisen yhteisön muotoiluja vastauksena kolmeen aina pysyvään kysymykseen, jotka liittyvät totuusarvoisiin lauseisiin, mutta eivät niinkään vaihtuviin sanoihin.

Onko elämällä mitään mieltä? Onko elämällä merkitystä? Onko elämällä tarkoitus?

Uskontunnustuksen vastaavat ensimmäiseen kysymykseen Isän persoonalla eli hypostaasilla, toiseen Pojan ja kolmanteen Pyhän Hengen.

Mikäli jokin näistä kysymyksistä jää käsittelemättä, voi kysyä, vastaako kristinusko ihmiselämän kannalta olennaisiin kysymyksiin.

Voidaan jättää jäljelle vain Poika ja palauttaa kristinusko elähdyttäväksi moraaliopiksi. Mutta onko sillä tällöin erityistä annettavaa suhteessa muihin etiikan teorioihin ja moraalioppeihin? Tai voidaan pitäytyä elämän tarkoituksen kysymykseen, Pyhään Henkeen, ja rakentaa erilaisia elähdyttäviä elämäntapanäkemyksiä. Ilman kolmiyhteistä kokonaisuutta keskeisten elämänkysymysten kokonaisuus kuitenkin typistyy.

Uudet sanat ja sanoitukset

On ymmärrettävää, että luova henki ja ajatus etsii uusia ilmaisumuotoja. Se on minusta ihan kannatettavaa. Mutta samalla tavoin kuin voimme sanoa, ettei enää Bach vaan Schönberg tai ei enää Lucas Cranach vaan Picasso, puhuttele niin sanottua nykyihmistä, ajaudumme ansaan. Kummatkin voivat puhutella eikä toinen korvaa toista. Lisäksi teologian ja uskonnon ”sanoittamisen” alalla näyttää olevan vielä pitkä matka sellaiseen lauseiden puhuttelevuuteen, jonka vaikkapa Schönberg ja Picasso onnistuivat omissa töissään saavuttamaan. Pelkkä into ei riitä.

Sanoille pyh. Lauseille hurraa.

Petri Järveläinen