Arja Ahtaanluoman elämä mullistui kesällä 2017, kun hän menetti kaikki raajansa verenmyrkytyksen vuoksi. Äärimmäisen järkytyksen ja pohjattoman surun jälkeen elämä on saanut uuden suunnan. Aiemmin esiintymiskammoinen nainen luennoi nykyään suurten ihmisjoukkojen edessä ja kertoo elämästään sosiaalisessa mediassa. Tyttärilleen hän on edelleen äiti, johon aikuistuneet lapset turvautuvat tarpeen mukaan.

Oli 14. heinäkuuta 2017. Arja Ahtaanluoma heräsi viiden viikon nukutuksesta. Sen aikana häneltä oli amputoitu kädet ja jalat.

Pari kuukautta aiemmin oli murtunut kylkiluu. Siitä kaikki lähti.

– Teimme mieheni kanssa puutarhatöitä. Siirsimme syreenipensasta, vieritimme sen juurakkoa paikasta toiseen.

Pensaan paksu oksa tökkäsi Arjaa kylkeen. Hän ymmärsi kylkiluun katkenneen. Lääkäriä hän ei ajatellut tarvitsevansa. Särkylääkettä löytyi omasta kaapista.

Olo helpottui, mutta muutaman päivän päästä toisen työn tohinassa Arja leikkasi mattopuukolla sormeen.

– Verta tuli aika lailla, mutta sain haavan putsattua ja se lähti paranemaan ilman tikkejä.

Kylki kipeytyi uudestaan. Päivystyksessä se kuvattiin ja teipattiin, ja kipuun annettiin särkylääkettä.

– Kipu oli kuitenkin niin sietämätön, että jouduin menemään puolen vuorokauden päästä uudestaan päivystykseen. Silloin sain kipupiikin ja mukaan vahvemmat särkylääkkeet. Vasta kolmannella käynnillä todettiin, että tässä täytyy olla muutakin.

Arja otettiin sairaalaan. Yön aikana kipu yltyi niin, että lääkettä tarvittiin jatkuvasti lisää. Hoitaja ymmärsi viimein mitata verenpaineen. Se pelasti Arjan hengen. Yläpaine oli enää 70.

Potilas siirrettiin teho-osastolle. Hänellä oli verenmyrkytys. Vaikka antibioottia laitettiin suoraan suoneen, ei valtaisa kipu hellittänyt. Lääkärit päättivät nukuttaa Arjan.

Potilas itse oli unessa, mutta hänen läheisensä – mies ja kaksi tytärtä – olivat syvästi huolissaan. He joutuivat suuren kysymyksen äärelle: pysyykö vaimo ja äiti hengissä?

Amputaatiosta uuteen alkuun

Kun Arja Ahtaanluoma heräsi nukutuksesta, sairaanhoitaja näytti hänelle amputoidut raajat. Hän ei vielä täysin ymmärtänyt tapahtunutta.

– Ensimmäisen viikon aikana purettiin lääkkeiden vieroitustippa. Silloin vasta lopullisesti tajusin, mitä oli tapahtunut.

”Mietin, etten enää koskaan voi pitää ketään kädestä kiinni, en voi silittää kissaa, kävellä tai juosta.”

Shokki oli syvä, järkytys karmaiseva.

Aluksi Arja kertoo ajatelleensa kaikkea sitä, mitä oli amputoinnin myötä lopullisesti menettänyt.

– Mietin, etten enää koskaan voi tehdä työtä, en pysty ajamaan autoa, en voi pitää ketään kädestä kiinni, en voi silittää kissaa, kävellä tai juosta. Lista tuntui loputtomalta.

Aluksi myös oma ulkonäkö kauhistutti. Peili oli armoton, mutta siihen oli katsottava. Kasvot olivat tutut, mutta raajat vain tynkiä aiemmasta.

– Vasen käsi oli täynnä arpikudosta ja vain kämmen jäljellä. Lopulta jäin katselemaan käsiäni ja aloin ikään kuin tutustua niihin uudestaan.

”Kun sairaalapastori kysyi, miltä minusta tuntuu, vastasin, että potuttaa syvästi ja paljon.”

Toipumisen myötä ajatus alkoi kulkea kohden sitä, mitä elämässä vielä olisi jäljellä.

Alusta saakka teho-osasto tarjosi potilaalleen kaiken mahdollisen tuen. Sitä tarjottiin myös Arjan miehelle ja silloin 11- ja 13- vuotiaille tyttärille. Tytöt eivät halunneet ottaa keskusteluapua vastaan, mies kävi juttelemassa.

– Keskustelin psykologin ja sairaalapastorin kanssa. Päätin, että tuon julki tuntemukseni juuri niin kuin ne minulle näyttäytyvät.

– Kun sairaalapastori kysyi, miltä minusta tuntuu, vastasin, että potuttaa syvästi ja paljon.

Arja kertoo olevansa tyypillinen luterilainen: Hän kuuluu kirkkoon, mutta arjessa se ei juurikaan näy.

Arjan mies reagoi vahvasti kotiovelle tulleisiin Jehovan todistajiin.

– Hän tivasi heiltä vihaisesti Jumalan olemassaolosta silloin, kun vaimolta vietiin kädet ja jalat.

Vastaus jäi avoimeksi.

Periksiantamattomuus vie pitkälle

Alun järkytyksen jälkeen perhe mukautui uuteen tilanteeseen. Asiaa auttoi Arjan realistinen ja avoin suhtautuminen tulevaan.

– Perhe näki, että räpistelen elämässä eteenpäin, enkä jää sohvan pohjalle makaamaan ja odota valmista.

– Ihan sama äiti olet kuin ennenkin, tyttäret sanoivat.

Moni asia oli kuitenkin nähtävä ja opittava tekemään uudella tavalla.

– Ensimmäisen vuoden itkin joka päivä. Suru oli pohjaton.

– Koskaan en ole miettinyt, miksi minut amputoitiin, vaan sitä, mikseivät lääkärit tehneet sitä aiemmin. Silloin sentään polvet olisivat säästyneet.

Kaiken keskellä kun tapahtui myös hoitovirhe. Lääkäreiden olisi jo ensimmäisellä hoitokerralla pitänyt ottaa verikokeet ja todeta tilanne.

– Olin käynyt jo viikon töissä murtuneen kylkiluun kanssa. Murtuma ei koskaan pahene, joten tämä olisi pitänyt ymmärtää. Näin myös vakuutusyhtiö on todennut. Mikäli verikokeet olisi otettu heti, amputaatioon ei olisi jouduttu.

Katkera tai vihainen Arja Ahtaanluoma ei ole.

– Kyllä lääkäritkin ovat varmasti miettineet tapahtunutta, surreet sitä.

Paras oli katsoa eteenpäin. Voimistumisen jälkeen Arja Ahtaanluoma ryhtyi ottamaan asioista selvää.

– Olen aina pitänyt oikeuksistani kiinni. Asioista ei pidä vain valittaa ja antaa heti periksi. On tartuttava toimeen. Se on jokaisen oikeus ja myös velvollisuus.

Aluksi arkea auttoi niin sanottu monitoimiremmi, joka kiedotaan käsivarren ympärille. Siihen voi asettaa esimerkiksi haarukan syömistä tai kynän kirjoittamista varten.

– Ensimmäisen käsiproteesin sain lokakuussa, mutta se oli niin huono, painava ja minulle liian pitkä, etten voinut sitä käyttää.

– Ensimmäiset jalat sain noin puolen vuoden päästä amputaatiosta ja vasemman käden osaproteesin vasta parin vuoden päästä.

”Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve olla tarpeellinen ja tärkeä. Ja näin koen yhä. Teen sen minkä voin.”

Yleisen tiedon mukaan käteen, jossa on kämmenosa tallella, ei ole proteesia tarjolla. Arja ei antanut periksi. Asiaa tutkittuaan hän löysi valmistajan, joka tekee proteeseja, joissa on korvattu vain sormet.

Arja Ahtaanluoma haluaa elää mahdollisimman itsenäistä elämää, mutta taistelua se on vaatinut – ja välillä myös apua. Ennen amputointia avun pyytäminen oli hänelle lähes mahdotonta. Hän teki kaiken itse. Nyt avun vastaanottamista on ollut pakko opetella. Perhe auttaa mielellään.

Vuosien myötä tyttäret ovat aikuistuneet.

– He ottavat vastuun itsestään, mutta myös tukeutuvat minuun ja pyytävät apua. He eivät pelkää kuormittavansa minua.

Kullanarvoinen apu kaikessa on ollut Arjan periksiantamattomuus. Hän on halunnut pitää kaiken mahdollisimman ennallaan.

– Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve olla tarpeellinen ja tärkeä. Ja näin koen yhä. Teen sen minkä voin.

”Haluaisin kiittää omaisia uudesta kädestä”

Arja Ahtaanluoma on ensimmäinen suomalainen, jolle on tehty käden siirto toiselta henkilöltä.

– Ensimmäistä kertaa siirrosta puhuttiin, kun vielä makasin teho-osastolla. Leikkaus kuulosti aluksi hirvittävän vaaralliselta. Halusin jättäytyä proteesien varaan.

– Pian huomasin, että proteesit ovat kömpelöt ja epämiellyttävät ja ne rikkoutuvat helposti. Sähköisinä kapineina ne ottavat helposti häiriöitä vastaan. Laskin, että ensimmäisten kahden vuoden aikana korjautin proteesia noin kerran kuukaudessa. Se oli työlästä.

Vuonna 2020 koronan alettua kirurgi soitti Arjalle ja ehdotti käden siirtoa. Hän lupautui perusteellisiin tutkimuksiin ja psykologisiin testeihin.

Operaation odotus oli tuskaista aikaa. Hoitajat lakkoilivat. Osaa heistä piti kouluttaa, osa ehti irtisanoutua tehtävästä. Vasta marraskuussa 2022 Arja Ahtaanluoma pääsi lopullisesti leikkausjonoon, jossa odotus kesti vielä kaksi vuotta.

Odotuksen aikana ei saanut matkustaa mihinkään. Leikkaukseen liittyi kolmen tunnin aikaraja. Siinä ajassa piti ehtiä Helsinkiin, jossa leikkaus oli tarkoitus tehdä.

Käden siirto on elinsiirto samalla tavoin kuin sisäelintenkin siirto. Elimiä siirretään kehosta toiseen, mikäli luovuttaja ei ole selkeästi sitä eläessään kieltänyt. Käsi on kuitenkin näkyvä osa kehoa, joten sairaala kysyi siirtoon luvan luovuttajan omaisilta.

Arja on halunnut olla leikkauksesta avoin, ja näin omaiset myös tietävät kenellä käsi on.

Käden luovuttajan ja saajan tiedot on kirjattu elinsiirtorekisteriin, mutta tiedot ovat salaisia 50 vuotta luovuttajan kuoleman jälkeen.

– Minulle ei siis luovuttajasta koskaan mitään kerrota, ja jos itse olisin valinnut olla kertomatta, eivät myöskään luovuttajan omaiset tietäisi asiasta, Arja sanoo.

– Jos omaiset haluavat, he voivat ottaa minuun yhteyttä. Sitä ei voi kukaan kieltää. Rankka tapaaminen se varmasti olisi, mutta jotenkin haluaisin kiittää heitä tästä suuresta lahjasta.

Minä olen minä

Leikkauksen jälkeen uuteen käteen piti tutustua. Vähitellen alkoi hyväksyntä.

– Muistan hyvin sen aamun, kun kirurgin kierron jälkeen tunsin selkeästi, että käsi oli omani.

”Koko ajan minulla on ollut tunne, että helkutti, minähän pystyn tähän.”

Arjalla on ollut sisäistä voimaa käsitellä tapahtunutta, tietoista halua pysähtyä asian äärelle.

– Kirurgi on monta kertaa sanonut, että potilasvalinta osui oikeaan.

Käsi toimii vähitellen yhä paremmin, mutta harjoitusta se on vaatinut. Kärsivällisyys on ollut koetuksella. Sitkeys on kasvanut.

– Koko ajan minulla on ollut tunne, että helkutti, minähän pystyn tähän.

Työkalujen käyttö on Arjalle vaikeaa. Hän on aina pitänyt käsillä tekemisestä, kuten neulomisesta ja virkkaamisesta, mutta on joutunut luopumaan näistä harrastuksista. Tilalle on kuitenkin tullut uusia, kuten 3D mallinnus ja printtaaminen.

– Aloin mallintaa itselleni pienapuvälineitä. Pyykinpesu on itselleni mieleisin kotityö. Tein pesuainemitan, jossa on lenkki, jonka asetan vasemman käden tynkään. Näin saan pesuaineen kaukaloon. Tein samalla systeemillä myös maalisudin ja telan pidikkeet omien mittojen mukaan.

Arja kertoo aiemmin olleensa hyvin esiintymiskammoinen.

– Sairaalassa kuntoutuksessa sovittiin joka viikko jokin haaste uuden oppimiseen. Olin nopea ja sinnikäs oppimaan. Fysioterapeutti ehdotti opetusvideoita muiden avuksi.

Sitä ei Arja silloin halunnut.

Nykyisin Arja Ahtaanluoma luennoi suurten ihmisjoukkojen edessä. Hän tekee myös sisältöä sosiaaliseen mediaan, josta hänet löytää nimellä PuoliNainen. Hän kutsuu kokemuksia onnistumisen helmiksi, joita tulee jatkuvasti lisää elämän helminauhaan.

Arja on saanut koulutuksen vertaistukijaksi ja kokemustoimijaksi. Hän käy muun muassa eri oppilaitoksissa kertomassa kokemuksistaan. Hän on mukana myös tiimissä, jossa yritetään miettiä leikkausten jonotusprotokollaa eli sitä, miten potilas voisi leikkausta odottaessaan elää mahdollisimman hyvää elämää.

Ahtaanluoma toimii myös Suomen Amputoidut ry:n hallituksessa yhdistyksen sihteerinä sekä verenmyrkytyksen kokeneiden Sepsis ry:ssä.

Elämää ei aina pääse pakoon, vaikka välillä haluaisikin. Ulkona ihmiset kääntyvät katsomaan. Arja itse ei siitä välitä, mutta miehelle se on joskus vaikeaa.

Elämä on opettanut rankalla kädellä, mutta sinne mennään minne nenä näyttää. Huumori ja sarkasmi auttavat. Perheen kanssa läppä lentää.

Välillä mieleen nousee myös pelko.

– Olen alkanut pelätä läheisteni kuolemaa. Mitä sitten, jos mieheni kuolee, mihin silloin joudun? Kuka auttaa minua? En selviä yksin.

Eteenpäin kuljetaan yhdessä päivä kerrallaan. Perhe on nivoutunut tapahtuneen jälkeen yhä enemmän yhteen. Elämää järisyttänyt kokemus on auttanut myös näkemään päivien arvon.

Arjalla on motto: minä en voi mitään sille, minkälaiseksi isä ja äiti minut tekivät tai kirurgi minut muokkasi. Olen se, joka olen.

– Tämä pätee meihin kaikkiin, ja myös elämä muokkaa meitä.

”Jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, eivätkä ne ole vertailukelpoisia.”

Arja ei halua korostaa omaa erilaisuuttaan.

– Elän rajoitusten kanssa kuten kaikki muutkin. Jokaisella on omansa.

Vanhempi tytär muistutti kerran äitiään siitä, että vaikka tälle on tapahtunut hirveä asia, ei se tarkoita, etteivät muut saisi kokea surua tai vihaa omista kokemuksistaan.

– Jokaisella on oma henkilökohtainen helvettinsä, eivätkä ne ole vertailukelpoisia.

– Elämä ottaa ja elämä antaa, kenelle mitäkin. Kaiken keskellä olen nyt onnellisempi kuin koskaan aiemmin, Arja Ahtaanluoma summaa.

Lisää tietoa verenmyrkytyksistä ja amputaatiosta sekä vertaistukea löytyy yhdistysten nettisivuilta: sepsisry.yhdistysavain.fi ja www.suomenamputoidut.fi.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 7-8/2026.

Ilmoita asiavirheestä