Kirkko ja kaupunki -median päätoimittajana työuransa tehnyt Seppo Simola tuli tunnetuksi kärkkäistä kirjoituksistaan. Nyt hän viettää eläkevuosiaan Pyhäjärviä bongaten, eikä enää halua ryhtyä julkiseen debattiin. Sen sijaan hän on luvannut raottaa, mikä hänelle on pyhää.

Olisihan se ollut melkoinen estradi loppunäytökselle papin ja päätoimittajan elämässä: Pyhäjärvi tiettömien taivalten takana.

Kesällä 2025 Seppo Simola oli bongausreissulla. Paikkojen keräilyyn eläkevuosinaan hurahtaneen Simolan bongauksen kohteena oli tällä kertaa yksi Suomen lukuisista Pyhäjärvistä. Simola oli tuolloin uinut niistä 15:ssä. Nyt vuorossa oli siis numero 16.

Tämä Pyhäjärvi sijaitsi – ja sijaitsee toki edelleen – Inarissa. Lähin asuttu paikka on Nellimin kylä, mutta järvi on keskellä metsää. Päästäkseen edes lähelle oli Simolan pitänyt ajaa parikymmentä kilometriä metsäautoteitä.

Kun hän sitten pulahti järveen, ei siinä tuntunut olevan pohjaa lainkaan. Jalat ja kädet kauhoivat paksua mutalietettä. Tukea ei saanut mistään.

– Silloin tuli mieleen, että jos tänne jäisin, niin voisi pikkuisen aikaa mennä ennen kuin mut löydettäisiin, Simola sanoo.

Pyhä kolmiyhteys

Simola tarinoi retkistään kotonaan Helsingin Pukinmäessä. Nykyiseen kotiinsa paljasjalkainen stadilainen muutti samoihin aikoihin kun jäi eläkkeelle 2018. Suvun satakuntalaisista juurista kertoo olohuoneen seinällä oleva kuva mummolasta.

”olennaista elämässä on pitää yhteydet kunnossa kolmeen suuntaan: luontoon, toisiin ihmisiin ja Jumalaan – Siinä on pyhä kolmiyhteys.”

Kuten lukija todennäköisesti on jo ymmärtänyt, reissu Inarin Pyhäjärvelle päättyi onnellisesti. Matkassa mukana ollut ystävä kiskoi yltä päältä kuraisen Simolan rantaan.

Tämän lehden ilmestyessä Simola on todennäköisesti saanut tavoitteensa täyteen ja uinut 20:ssä Suomen 39:stä Pyhäjärvestä. Puolet saa riittää, sillä osa olisi ”tosi hankalissa paikoissa”. Käymättä saa jäädä esimerkiksi se Pyhäjärvi, jota ympäröi Rovajärven ampuma-alue.

Tavoitteen saavuttaminen ennen lehden ilmestymisetä oli ehtona haastatteluun suostumiselle.

– Kun aikanaan erehdyin antamaan Kotimaa-lehdelle haastattelun siitä, että kierrän kansallispuistoja, niihin tuli heti hirveä ryysis, Simola veistelee, mutta myöntää, että saattoi asiaan vaikuttaa myös koronapandemia.

Simola on intohimoinen retkeilijä, jolle yksi osa luonnossa liikkumisen viehätystä on, että siellä saa yleensä olla rauhassa.

Hän ei ole ihan varma, pitääkö hän kunnostaan huolta päästäkseen liikkumaan vai liikkuuko pitääkseen itsensä kunnossa. Jonkinlainen elämän tarkoitus siis?

Ainakin osa sitä. Simolan mielestä olennaista elämässä on pitää yhteydet kunnossa kolmeen suuntaan: luontoon, toisiin ihmisiin ja Jumalaan.

– Siinä on pyhä kolmiyhteys.

Retkiä maan ääriin

Paikkojen bongaamisesta tuli Simolan harrastus eläkeiän kynnyksellä. Tuolloin hän huomasi, että oli ehtinyt käydä jo aika monessa kansallispuistoissa ja Euroopan Unionin pääkaupungissa. Niinpä hän päätti kerätä loputkin.

– Jotkut keräilevät postimerkkejä, kelloja tai täytekyniä, minä kerään paikkoja.

41 kansallispuistoa oli kierretty nopeasti, kiitos pandemian. Niiden jälkeen Simola keksi luonnonpuistojen retkeilyreitit, joita on kuusi. Pari niistä sijaitsee liioittelematta maan äärissä: yksi Suomen ohimolla, toinen jossain peukalon tietämillä.

Niiden jälkeen Simola kiersi toistakymmentä kansallista kaupunkipuistoa, ja sitten kansallismaisemat. Niitä on 27.

Kun nekin oli kerätty, tarvittiin uuden bongauskohteen keksimiseen jo mielikuvitusta. Yhtenä kriteerinä oli, ettei väkeä saisi olla ruuhkaksi asti. Silloin Simola keksi Pyhäjärvet.

– Jostain se pälkähti päähän.

Ja olihan ajatus ihan hauska: pappi keräilemässä Pyhäjärviä.

Teologia karisti kirkasotsaisuuden

Teologian opinnot olivat Simolalle aikanaan luontevaa jatkoa vuosille seurakuntanuorissa. Myös veljestä Pertti Simolasta tuli pappi.

”Sekä Raamatun että kristillisen opin synty on ollut raadollisen inhimillinen prosessi.”

Syytä veljesten yhteiseen mielenkiinnon kohteeseen Simola ei osaa arvata.

– Ehkä se on sattumaa, tai jos ollaan hurskaita, niin johdatusta. Ei meillä ollut kotona minkäänlaisia paineita siihen suuntaan, pikemmin päinvastoin. Varsinkaan isä ei ollut kauhean ihastunut tähän meidän ammatinvalintaan.

Teologinen oli Simolan mielestä todella hyvä koulu. Siellä karisivat ”kirkasotsaiset ajatukset”. Minkälaiset?

– Nyt mennään vaaralliselle alueelle, Simola toteaa, mutta suostuu tarkentamaan.

– Ajatukset Raamatun tai kirkon opin erehtymättömyydestä, että ne olisivat jollain tapaa pudonneet taivaasta. Sekä Raamatun että kristillisen opin synty on ollut raadollisen inhimillinen prosessi.

Pohdin, että kokemus lienee teologiaa opiskelleiden keskuudessa yleinen, mutta silti sitä varotaan sanomasta ääneen.

Simola nojaa hieman eteenpäin. Äänenvoimakkuus kohoaa muutaman desibelin.

– Minä en kyllä ole varonut puhumasta. 40 vuotta puhuin ja 25 vuotta kirjoitin joka Jumalan viikko mielipiteitä, hän toteaa.

– Mutta sillä tavalla se on vaarallista, että minulla ei ole minkäänlaista halua debatoida näistä asioista enää. Olen sitä tehnyt ihan tarpeeksi.

Lamavuosien päätoimittaja

Opintojen jälkeen Simola sai Malmin seurakunnasta töitä rippikoulutyön pappina. Monen muun hyvän asian lisäksi pappisvuodet toivat hänen elämäänsä Lapin. Sinne hän pääsi vaellusleirien myötä, joita oli usein parikin vuodessa.

– Jossain vaiheessa tuli mieleen, että voisihan tänne tulla ilman tällaista laumaakin joskus.

Nuorisotyö oli antoisaa, mutta vuosirenkaiden kertyessä Simola alkoi kaivata jotakin uutta. Seurakuntapapin työtä hän ei kokenut omakseen.

1990-luvun taitteessa Simola jäi pois töistä viimeistelläkseen keskeneräiset viestinnän opintonsa. Sattui kuitenkin niin, että Helsingin seurakuntayhtymään aukesi tiedottajan paikka, jota Simola haki ja jonka hän sai.

Sitten seurasi vielä suurempia sattumia – tai jos ollaan hurskaita johdatusta. Päälle iski 1990-luvun lama. Samaan aikaan tiedotusjohtaja ja Kirkko ja kaupungin päätoimittaja Juhani Simojoki oli jäämässä eläkkeelle. Säästösyistä seuraaja päätettiin etsiä talon sisältä.

– Siellä oli kauhea tenkkapoo, kun ei ollut ketään, joka olisi vähääkään viestinnästä ymmärtänyt. Paitsi minä, jolla oli parin kuukauden kokemus ja opintoja.

Simola sai paikan.

Ennemmin journalisti kuin pappi

Koko työuransa kirkon palveluksessa tehnyt Simola mieltää olevansa ensisijaisesti journalisti.

– En mä sitä pappeutta ole missään vaiheessa kieltänyt, mutta kyllä elämäntyöni on ollut journalismin parissa.

Jälkikäteen Simola sanoo olevansa tyytyväinen ja ylpeäkin siitä, mitä tuli tehtyä.

– Lehdistön rooli oli tuolloin olla yhteiskunnallinen keskustelija. Kun katsoo jälkikäteen, niin 25 vuodessa yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttui hirveästi.

”Jotkut ovat sanoneet, että jos tommoinen kaveri voi olla kirkossa, niin kyllä minäkin voin.”

Perusajatuksena Simolalla oli ajaa ihmisten yhdenvertaisuutta lähtökohdista riippumatta. Hänen työvuosinaan tämä kilpistyi erityisesti kysymykseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

– Siinä asiassa tapahtui hirveästi eteenpäin menoa. Ajattelen, että olin osa sitä yhteiskunnallista keskustelua ja virtaa kirkossa ja laajemminkin yhteiskunnassa.

– Sehän ei mene niin, että kun kirjoitat tosi terävän pääkirjoituksen, niin ihmiset lukee sen ja muuttaa kantaansa. Se on sellaista, että tuodaan erilaisia näkökulmia ja ne alkaa vähitellen vaikuttaa.

Työstä puhuessaan Simola ei mainitse palkintoja, kuten Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon kunniamainintaa tai Aikakauslehtien päätoimittajien Julius-palkintoa.

Niiden sijaan mieleen ovat jääneet lukijoilta tulleet palautteet. Se tuntui hyvältä, jos joku yksittäinen kirjoitus oli merkinnyt jollekulle paljon. Myös joiltain kirkon työntekijöiltä saadut palautteet ovat jääneet mieleen.

– Jotkut ovat sanoneet, että jos tommoinen kaveri voi olla kirkossa, niin kyllä minäkin voin, Simola sanoo ja purskahtaa nauruun.

Reippaita teesejä

Pääkirjoituksissaan Simola ei todella varonut ottamasta kantaa. Vuonna 2015 hän kuvasi pääkirjoitusten linjaa Journalistissa näin: ”Yhteiskunnallista keskustelua ei synny eikä siihen osallistuta sanomalla, että tästä tai tuosta pitäisi keskustella. Sitä syntyy heittämällä peliin reipas teesi. Sen jälkeen voi rauhassa jäädä odottelemaan antiteesiä. – – Ihan parasta on tulla haukutuksi omassa lehdessä. Se on sananvapautta. Lukijoihin täytyy luottaa, he tekevät omat päätelmänsä ja jatkavat omaa keskusteluaan.”

– Kyllähän mä jouduin pääkirjoituksistani aikamoisiin paskamyrskyihin välillä, Simola sanoo nyt.

”Sitten huomasin istuvani A-studiossa MTK:n puheenjohtajan kanssa väittelemässä maatalouspolitiikasta. Se oli enempi hänen alaansa kuin minun.”

Ensimmäinen osui heti uran alkuun. Vuonna 1994 Suomessa valmistauduttiin kansanäänestykseen EU:hun liittymisestä ja Simola otti kantaa maatalouspolitiikkaan.

– Sohaisin muurahaispesää, hän sanoo.

Kirjoitus suututti valtionjohtoa myöten. Pääministeri Esko Aho kertoi pitävänsä kirjoitusta järkyttävänä. Keskustan varapuheenjohtaja Olli Rehn ilmoitti harkitsevansa eroa kirkosta.

– Sitten huomasin istuvani A-studiossa MTK:n puheenjohtajan kanssa väittelemässä maatalouspolitiikasta. Se oli enempi hänen alaansa kuin minun.

Kirkon sisällä ajankohtainen keskustelu koski jo tuolloin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Seuraavana vuonna Simola meni esittämään, että kirkon tulisi hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot.

– Kaikki ei tykänneet siitä siihen aikaan, eikä tykkää vieläkään.

Kohut eivät päättyneet 90-luvulle, mutta seuraaviin Simola oli jo ehtinyt kasvattaa paksumman nahan. Ne eivät jääneet samalla tavalla mieleen.

Mikä on Simolalle pyhää?

Pyhän Simola määrittelee joksikin loukkaamattomaksi.

– Se on jotain syvästi arvokasta, luovuttamatonta. Jotain sellaista, mihin ei haluaisi, että puututaan tai kosketaan.

Oliko päätoimittaja Simolalle jokin pyhää? Siis sellaista, jota ei saisi loukata?

– Se loukkaaminen on vähän vaikea sana. Jos kokoajan varot, ettet ketään loukkaa, niin eihän sitten voi sanoa mitään.

Mutta kyllä Simola silti jotain varoi. Joulua tai pääsiäistä edeltäneisiin lehtiin hän ei halunnut mitään provosoivaa, sellaista, joka voisi rikkoa pyhän tunnun.

Joskus se tarkoitti vaikeita päätöksiä. Nykyään Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä työskentelevä Ville Ranta piirsi 2010-luvun alkuvuosina Kirkko ja kaupunkiin. Simola korostaa olleensa Rannasta ylpeä ja puolustaneensa tämän sananvapautta ”henkeen ja vereen”. Pari kertaa hän silti jätti piirroksen julkaisematta. Toisessa niistä oli musliminainen ristiinnaulittuna.

– Se olisi voinut olla oikein hyväkin piirros, mutta ei meidän pääsiäislehteen. Ajattelin, että se tuo tähän juhlaan sävyn, jota en siihen toivo.

Myös pääkirjoitus oli joulua ja pääsiäistä edeltäneissä lehdissä usein luonteeltaan hengellinen. Kun Simola on myöhemmin lukenut vanhoja tekstejään, ovat nämä suuria kirkkopyhiä edeltäneet tekstit olleet usein niitä, joihin hän on edelleen tyytyväinen.

Eläkkeelle siirtyminen oli helpotus

Vasta eläkkeelle siirtyessään Simola huomasi eläneensä oikeastaan aika rankkoja vuosia. Oli pitänyt olla jatkuvasti skarppina ja miettiä alati uusia näkökulmia maailman ja kirkon tapahtumiin.

– Sitten kun sitä ei enää tarvinnut tehdä, se oli aika helpottavaa.

Tuohon aikaan Simolalta pyydettiin kolumneja eri lehtiin. Se houkutteli, mutta sitten Simola tuli toisiin ajatuksiin.

– Ajattelin, että nyt on mun vuoro huilia.

Eläkevuosinaan Simola sanoo vajonneensa metsästäjä-keräilijän asteelle. Paikkojen lisäksi hän kerää sieniä ja vähän marjojakin. Metsästys tarkoittaa kalastusta ja ravustusta mökillä Heinolassa.

Pyhäjärvien lisäksi Simola kiertää parhaillaan Unescon maailmanperintökohteita Suomessa. Niiden määrä saattaa pian tuplaantua, kun heinäkuussa selviää, otetaanko Suomen ehdotus Aalto-reitistä mukaan listalle.

EU:n pääkaupungit Simola sai kerätyksi pari vuotta sitten. Viimeiseksi kohteeksi valikoitui Kyproksen pääkaupunki Nikosia.

– Nyt pelkään kuollakseni, että EU laajenee. Täytyy käydä sitten vielä Balkanilla. Islanti tässä nyt on kaikkein pahin uhka.

Vitsin varjolla

Ahkeralta retkeilijältä on toisinaan kysytty kansallispuistosuosikkia. Simolan mielestä se on vähän kuin kysyisi, ketä lapsistaan hän eniten rakastaa.

”Jokainen Pyhäjärvi on ollut jollekin ihmiselle pyhä. Eihän niille muuten sellaista nimeä olisi annettu.”

Kansallispuistoja ei ole ollut tapana perustaa rumiin paikkoihin, Simola toteaa. Jokainen on jollain tavalla kaunis. Hän kuitenkin lisää, että Lapin karu luonto ja tunturimaisema ovat aivan oma lukunsa.

Myös jokainen Pyhäjärvi on joskus ollut jollekin ihmiselle pyhä.

Tavallaan Pyhäjärvien kerääminen on vitsi, Simola sanoo. Niiden keräämiseen ei liity mitään kovin syvällistä, saati hengellistä.

Mutta vitsin varjolla Simola pysyy liikkeessä, näkee uusia paikkoja ja tapaa ihmisiäkin. Monen Pyhäjärven rannat ovat nimittäin täynnä mökkejä. Silloin bongarin ei auta kuin pölähtää pihaan ja kysyä, sopiiko pulahtaa.

– Aina ne on luvanneet ja olleet vähän huvittuneitakin.

Jumala ei tarvitse selittäjää

Palataan Simolan määritelmään pyhästä kolmiyhteydestä. Simola ajattelee, että suhde luontoon ja toisiin ihmisiin on kaksisuuntainen. Ne antavat, mutta itsekin täytyy jotain panostaa.

Yhden ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa luontokatoon tai ilmastonmuutokseen ovat vähäisiä, Simola kokee, mutta oma osa on silti tehtävä.

– Että maailma säilyy jollain tavalla arvokkaana ja pyhänä.

Suhde Jumalaan on sitten ihan toinen juttu. Vanhemmiten Simolan tekee mieli puhua hänestä yhä vähemmän. Teologisilla pohdinnoilla tai kirkollisilla rituaaleilla ei enää ole hänelle juuri merkitystä.

– Se on sellaista elämän syvää pohjavirtaa, joka on olemassa ja johon nyt ei tartte arkisessa elämässä niin suurta huomiota kiinnittää.

Enää ei ole tarvetta selittää tai sanoittaa. Saati väitellä.

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 07-08/2026.

Ilmoita asiavirheestä