Ehdotan taloudellisista ja toiminnallisista syistä, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko toteuttaa seuraavanlaisen rakennemuutoksen.
Perustetaan 40–50 hiippakuntaa, joihin yhdistetään nykyiset tuomiokapitulit, seurakuntayhtymät ja rovastikunnat. Hiippakunnan hengellisenä johtajana toimii piispa.
Alun perin piispa oli kolmisäikeisen viran pappi, jonka keskeinen tehtävä oli Kristuksen edustajana asettaa ehtoollinen. Pappi ja diakoni osallistuivat yhteiseen piispuuteen. Piispa vastasi monin paikoin kaupunkiseurakunnan kirkkoherraa. Hiippakunta saattoi olla varsin pienikin; esimerkiksi Gregorios Thaumaturgoksen hiippakunnassa oli noin 20 jäsentä.
Voi kuulostaa hullulta, että piispoja olisi jopa 50. Toisaalta sellaiseen määrään mahtuu soraääniäkin paremminkin kuin pieneen kollegioon. Luku ei ole suhteellisesti suuri. Esimerkiksi Suomen ortodoksisen kirkon piispainmäärä suhteessa väkilukuun on kymmenkertainen.
Hiippakunnan perusyksikkö on seurakunta, jossa on seurakuntalaisia, pappi, diakoni, kanttori ja kirkko. Nämä muodostavat niin sanotun messuyhteisön. Hiippakunnan hallinto vastaa kokonaistoiminnasta, tiedotuksesta, kehittämisestä, tutkimuksesta ja selektiivialoista paikallisesti voimakkaassa suhteessa yhteiskunnalliseen ja kulttuurielämään korvaten nykyisen Kirkkohallituksen toimialat.
Kirkkohallitukseen jää kirkolliskokouksen valmisteleva sihteeristö. Piispainkokous kokoaa kymmenet piispat voimakkaaseen hengellis-teologiseen dialogiiin. Näistä osa vuorollaan osallistuu kirkolliskokouksen toimintaan. Piispainkokouksen teologis-hengellinen arvovalta kasvaa yhteisessä keskustelussa ja ohjaa hengellisesti kirkolliskokouksen päätöksiä.
Tällä menettelyllä saavutetaan taloudellisia säästöjä ja toiminta aktivoituu paikalliseksi vaikuttamiseksi. Kirkko jalkautuu alueille. Turha patriarkaalisuus poistuu kuin kuppa Töölöstä ja moniääninen keskustelu vahvistuu. Seurakuntahyytymiksi usein koettujen organisaatioiden vieraus väistyy, paikallinen seurakuntaelämä vahvistuu ja rovastikuntien hämäryys häviää historian unholaan.
Kirkko demokratisoituu ja sen alueelliset piirteet voimistuvat. Suorat yhteydet alueen toimijoihin voimistuvat. Turha byrokratia puretaan ja näennäisvirat kaikkine kehittämisineen pannaan jäihin. Kirkko kasvaa ruohonjuuresta eikä ylätason suunnittelusta kaikkine ohuine pilvineen. Strategiat ja mietinnöt hukkuvat kirkkoherranviraston tärkeimpään työvälineeseen, roskakoriin, ja arjen realiteetit korvaavat ne.
Petri Järveläinen
Lue myös:
Ilmoita asiavirheestä