Marilyn Monroe, yksi julman viihdeteollisuuden uhreista, täyttäisi tänään sata vuotta. Näin pitkää ikää Monroe ei valitettavasti osakseen saanut, vaan hän kuoli jo kolmekymmentäkuusivuotiaana 1962. Vaikka Monroe oli eläessään tavattoman suosittu ja pääsi toteuttamaan lahjojaan suurissa tuotannoissa, kärsi hän syvästi julkisen roolinsa yksipuolisuudesta ja ahtaasta muotista, johon hänet oli vangittu.

Monroe koki vahvasti, että vaikka kaikki tietävät hänet, kukaan ei tunne naista kuvien takana. Ahdas Hollywood-blondin muotti puristi kipeästi lahjakasta nuorta taiteilijaa, joka olisi halunnut tulkita monisärmäisempiä rooleja. Monroe ei olisi halunnut tulla muistetuksi seksisymbolina, vaan ennemmin vaikkapa kirjallisuuden ja runouden rakastajana sekä etsijänä. Ehkä jopa hieman liikuttavasti Monroe yritti eläessään hivuttaa imagoaan älyllisempään suuntaan esimerkiksi kuvauttamalla itsensä James Joycen Ulysses kädessään ja kanniskelemalla runokirjoja kuvauspaikoille. Kotikirjastoonsa hän haali monenmoista aina Rainer Maria Rilkestä Fjodor Dostojevskiin, eivätkä kirjat jääneet lukematta.

Vaikka ruusu puskisi läpi asfaltin, ei useimpia ruusuja haittaa tulla siinä avitetuksi.

MUOTTIIN MARILYN kuitenkin ahdettiin ja siellä hän on visusti tuntunut populaarikulttuurikuvastossa pysyvän. Tällaisesta muotittamisesta ei liene vapaa yksikään yhteiskunta, yhteisö tai uskonto. Traagista on, että kipeiden, ahtaiden ja väkinäisten muottien satuttamiseen herätään vasta usein silloin, kun kyseinen muotti on jo historiaa tai sinne päin.

Meidän on länsimaissa 2000-luvulla helppo kauhistella historiallisia kuvia, jotka kuvaavat kiinalaisten tyttöjen sidottuja jalkoja, joiden kasvua yritettiin kengin estää. Ymmärrämme toiminnan brutaaliuden ja satuttavuuden. Ymmärrämme myös sen, että toimenpide ei ole luonnollinen eikä yksilön kehityksen kannalta terve.

Tunnistammeko oman aikamme ja ympäristömme muotteja? Kuinka kapeisiin lokeroihin me yhä saatamme asettaa lähimmäisemme, lapset tai nuoret? Entä millainen rooli kristinuskolla on ollut ahtaiden muottien pönkittäjänä? Uskon edelleen monen uskonnollisen yhteisön jäsenen joutuvan piilottelemaan identiteettinsä osia, joita hän ei uskalla yhteisönsä muottien tähden paljastaa. Sen täytyy olla satuttavaa.

Yksi Nasaretin miehen erinomaisuus tuntui olleen se, että hän ei evankeliumien mukaan kohdannut muotteja ja imagoja, vaan hengittäviä ihmisiä. Oli kyseessä sitten lapsi, laitapuolen kulkija tai mikä vaan, tuntuu Kristus vapauttaneen ihmiset rooleistaan. Mikä armo, mikä vapautus!

Vaikka ruusu puskisi läpi asfaltin, ei useimpia ruusuja haittaa tulla siinä avitetuksi.