Hannele Törrönen tuo aviottomia lapsia käsittelevässä kirjassaan näkyviin kokemuksia ulkopuolisuudesta ja lannistamisesta. Osa lapsista kuitenkin selvisi hyvin. Hän itse on heistä yksi.
Hannele Törrönen oli puolivuotias, kun hänen lääkäriksi opiskeleva isänsä ilmoitti jouluaattona menevänsä naimisiin opiskelutoverinsa kanssa tämän tultua raskaaksi. Törrösen vanhemmat olivat kihloissa ja seurustelleet neljä vuotta.
Tutustuttuaan isän yhdeksänkymppiseen veljeen ja tämän vaimoon Törrönen innostui pöyhimään aihetta. Kun hän aloitti lokakuussa 2022 aineistonkeruun kirjaansa Unohdetut äpärät – aviottomien lasten elämästä (Siltala 2026), moni meni hiljaiseksi äpärä-sanasta, mutta kertoi pian suvussaan vaietusta au-lapsesta.
– Nämä traumat elävät edelleen. Tämä projekti on ollut innostava, mutta välillä hyvin raskas. Se on tuonut yllätyksiä ja järkytystäkin, psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen kuvailee.
Jo Minna Canthin 1895 ilmestyneessä näytelmässä Anna Liisa äiti surmasi aviottoman lapsensa synnytyksen jälkeen. Lapsi oli saanut alkunsa suhteesta renkiin. Näytelmää esitetään edelleen.
Törrösen kirja ei ole omaelämäkerta eikä tieteellinen tutkimus. Se perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämiin, vuosina 1930–1990 syntyneiden aviottomien lasten ja heidän äitiensä kirjoittamiin teksteihin sekä aihetta käsitteleviin romaaneihin, tietokirjoihin ja lehtiartikkeleihin.
Kirkkoherra oli ilmoitusvelvollinen
Au-lapsia koskeva vuoden 1922 laki velvoitti kirkkoherroja ja väestörekisterin pitäjiä ilmoittamaan aviottomasta lapsesta lastenvalvojalle. Reilu kuukausi Törrösen syntymän jälkeen hänestäkin tehtiin kyseinen ilmoitus.
Törrönen painottaa, että sekä lainsäädäntö että äitien ja lasten valvonta kuvastivat yhteiskunnan asenteita. Hänen lapsuudenkodissaan lastenvalvoja kävi yllätyskäynnillä neljä kertaa vuodessa siihen saakka, kunnes hän täytti seitsemäntoista, vaikka kaikki oli hyvin.
Moni au-lapsi on salannut taustansa, ja osa ei ole saanut syntymänsä tarinasta mitään tietoa tai heille on valehdeltu siitä. Usein au-lapsi syntyi ei-toivottuna. Huono kohtelu ja lannistaminen oli yleistä. Jotkut lapsista ovat kantaneet vaurioittavaa häpeää ja ulkopuolisuuden kokemusta läpi elämänsä. Jos lapsi ei ole saanut tietoa, hän on voinut kuvitella omasta isästään mitä tahansa.
– Au-lapset ovat kokeneet monenlaista väkivaltaa lähisuhteissa, joista lapsi on täysin riippuvainen.
Lapset, joilta kielletään omat elämäntarinat ja lähtökohdat, ovat hirveässä tilanteessa. Osa au-lapsista on kuitenkin selviytynyt hyvin, koska heillä on ollut paljon korjaavia ja korvaavia kokemuksia.
Kontrollista kohti tukemista
Vielä 1930-luvulla moni au-lapsen äiti joutui antamaan lapsensa adoptioon tai vanhemmilleen kasvatettavaksi. Ehkäisy, laillisen abortin mahdollisuus, lasten päivähoito ja muut yhteiskunnan tukimuodot puuttuivat.
YK:n vuonna 1967 julkaisemassa vertailussa aviottomien lasten asemasta Suomi oli yksi Euroopan takapajuisimmista maista.
– Äidit ja aviottomat lapset piti nitistää ja heille piti näyttää paikka. Myös porvarisnaiset halveksivat au-äitejä. Se ei ollut sukupuolikysymys, vaan luokkakysymys, Törrönen sanoo.
– Naisten seksuaalisuus oli jaettu. Oli anteliaat piiat, joita miehet saivat kokeilla, ja naiset, jotka odottivat jalat ristissä papin aamenta ja senkin jälkeen olivat kauhuissaan ja pelkäsivät synnytyksiä.
Aloite ensikotien perustamiseksi Suomeen tehtiin jo vuonna 1907. Ensimmäinen ensikoti Helsingissä avasi ovensa kuitenkin vasta 1942.
– Sosiaalityöntekijät alkoivat kannattaa 1960-luvulla au-äitien tukemisesta pelkän kontrolloinnin sijaan.
YK:n vuonna 1967 julkaisemassa vertailussa aviottomien lasten asemasta Suomi oli yksi Euroopan takapajuisimmista maista. Törrönen kirjoitti ylioppilaaksi 1970. Hänen kaverinsa ei saanut palata kouluun tultuaan raskaaksi.
Yhteiskunnan asenteita kuvastaa Törrösen mukaan sekin, että lehti-ilmoittelu adoptoitavista lapsista kiellettiin vasta vuonna 1979 uuden adoptiolain myötä.
Korjaavia kokemuksia Singerin alla
Äidin mielenmaisema vaikuttaa Hannele Törrösen mukaan olennaisesti lapsen elämään: onko lapsi ylimääräinen este, todiste lankeamisesta, rasitus vai rakas ja ihana joka tapauksessa.
Törrönen ei itse kokenut koskaan olevansa äpärä. Äiti oli työssä käyvä vakuutusvirkailija, ja mummo asui heidän kanssaan. Törrösen ei tarvinnut kokea olevansa poikkeava.
– Suku tiesi taustani, mutta minulla ei koskaan ollut äpärän asemaa. Olen kasvanut Singerin alla, mummoni oli ompelija. Meillä kävi paljon ihmisiä. Minulla oli tiiviit suhteet äidin sisaruksiin ja perheeseen.
Isä piti Törröseen yhteyttä toisinaan. Parikymppisenä Törrönen tajusi, ettei isä aio kertoa hänestä muille lapsilleen lupauksistaan huolimatta.
Korjaavia kokemuksia Törröselle on antanut äidin ja tämän suvun lisäksi oma työura ja perhe: puoliso, lapset ja lastenlapset. Hän iloitsee viime vuosikymmenten edistysaskeleista ihmisten asenteissa. Arvojen muutos takaisin konservatiivisempaan suuntaan kuitenkin huolettaa häntä.
– Meillä on maahanmuuttajia monista maista, on monenlaisia tapoja olla ja elää.
– Onneksi naisia tuetaan nyt ihan eri tavoin kuin ennen.
”Voisiko kirkon piirissä keskustella aviottomista lapsista ja tarjota tilaa muistojen esiin tuomiselle?”
Törrösen on pohtinut myös, millainen uhka au-lapset ovat olleet kirkolle ja sen moraalikäsityksille. Vaikka kirkko on ollut kova ja ankara avioliiton ulkopuolella syntyneitä kohtaan, Törrönen uskoo yksittäisten työntekijöiden ottaneen au-lapsetkin hyvin vastaan.
Toisaalta, kun Törrönen jäi kerran pois rippileirin jälkeisestä raamattupiiristä, ohjaaja soitti hänen äidilleen, että tyttären pitää osallistua, koska on niin syntinen. Äiti itki.
– Voisiko kirkon piirissä keskustella aviottomista lapsista ja tarjota tilaa muistojen esiin tuomiselle, Törrönen ehdottaa.
Turun piispan Mari Leppäsen sanat ”Ihminen tarvitsee elämäntarinan, jonka voi kestää” (Kirkko ja kaupunki 11.1.2021) ovat koskettaneet Hannele Törröstä. Hänellä on yhä tallessa isänsä Pariisista ostamat ensiaskelkengät.
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/2026.
Ilmoita asiavirheestä