Arkkipiispa Luoma puhuu viisaasti pelon vaaroista ja uskontodialogin tarpeellisuudesta. Tässä asiassa olen samaa mieltä: pelolla ei tule rakentaa yhteiskuntaa eikä uskonnon tule perustua toisen uskonnon pelkäämiseen.
Kuitenkin muutamissa kohdissa puhe tuntuu irtaantuvan todellisuudesta.
Ensinnäkin puhe vertaa nykytilannetta kylmän sodan kauhun tasapainoon ja tuo esiin Trumpin kaltaisia johtajia pelon lietsomisesta. Tämä on outo vertaus. Pakistanin kristittyjen ahdinko ei ole syntynyt länsimaisesta populismista, vaan paikallisista laeista ja kulttuurista.
Toiseksi paikallisen piispan kommentti, että länsimaissa vallitsevat käsitykset kristittyjen vainoista ovat liioiteltuja, on ymmärrettävä hänen asemansa takia. Paikalliset kristittyjen johtajat elävät maan sisällä eivätkä voi puhua täysin vapaasti. Heidän on pakko käyttää diplomaattista kieltä suojellakseen omaa väkeään.
Kolmanneksi tilanne Pakistanissa on itse asiassa huonontunut. Jumalanpilkkalain väärinkäytöt ovat räjähtäneet: vuonna 2020 kirjattiin 11 tapausta, vuonna 2024 jo satoja. Pakistan on pysynyt kärkipaikoilla maailman vaarallisimpien maiden listalla kristityille. Tilanne ei ole pysynyt samana – se on mennyt huonompaan suuntaan.
Meillä on Suomessa syntymässä eräänlainen uusi suomettumisen linja. Kylmän sodan aikana vain ne, jotka puhuivat Neuvostoliitosta kauniisti, saivat puhua julkisesti. Nyt islamista näyttää olevan sallittua puhua vain positiivisesti tai hyvin varovaisesti. Saman henkilön on vaikea sanoa sekä hyvää että kriittistä. Se ei ole tervettä.
Uskontodialogia tarvitaan, mutta sen tulee perustua todellisuuteen, ei kaunisteluun. Rakkaus karkottaa pelon, mutta rakkaus ei ole sama asia kuin todellisuuden kaunistaminen.
Pakistanin kaltaisten Islamilaisten valtioiden henkilöt eivät voi julkisesti kritisoida maansa politiikaan.
Sen sijaan he tietenkin pyrkivät päinvastoin silittämään sitä myötäkarvaan. Kukaan kirtillisen kultuurin omaava henkilö ei voi käsitää täysin sitä pelon ilmapiiriä jossa valheet luovat turvaa itselle ja omalle toiminnalle.
Jari Haukka ja Ari Pasanen.
Historiassa myös kristityt valtiot ovat osoittaneet suurta suvaitsemattomuutta. Esimerkiksi keisarillinen Venäjä, jossa kääntyminen muuhun uskoon kuin ortodoksisuuteen oli kiellettyä aina 1905/06 vallankumoukseen asti. Ruotsi-Suomessa luterilaisuudesta poikkeavia uhkasi maasta karkotus. Myös Kreikassa muut kuin ortodoksit ovat aina meidän aikaamme asti kokeneet syrjintää. Myanmarissa/Burmassa muut kuin buddhalaiset, niin islaminuskoiset kuin kristitytkin ovat syrjittyjä. Länsimaisella uskonnonvapaudella on toki erittäin paljon tekemistä kristinuskon kanssa.
Totuuden nimessä on myös muistettava, että tällaisissa tapauksissa uskonto toimii myös yhteiskunnallisen ideologian asemassa ja on sekoittunut nationalismiin.