Ensimmäinen muistikuvani kristinuskosta on muutaman vuoden ikäisenä keskustelu mustista ja valkoisista enkeleistä jonkun hoitajan kanssa. En muista mistä kimmoke tuli pohtia enkeleitä, mutta jotenkin niiden värit askarruttivat. Tajusin asian liittyvän hyviin ja pahoihin enkeleihin: valkoinen hyvä, musta paha. Myöhemmin kuulemani vitsi pikku-Kallesta upposi minuun erityisen mainiosti: ”Pikku-Kallen oltua tuhma häntä varoitettiin, että jos tuommoinen keppostelu jatkuu, niin hänestä tulee vielä musta enkeli. Pikku-Kalle vastasi, että värillä ei ole väliä, kunhan vaan pääsee lentämään.” 

Kasvoin uskomaan sen, mitä minulle kerrottiin. Iltarukoukseni oli ”Rakas Jeesus, siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä”. Ihmettelin jossain vaiheessa Jeesuksen siipiä rukouksessa. Eihän Jeesuksella ole siipiä? Paljon myöhemmin tajusin, että ilmeisesti siinä pitäisi olla, että ”siivillänsä meitä peitä” eli rukouksessa viitattiin edellisen osion enkeleihin ja niiden siipiin. Minulle oli opetettu rukous väärin. 

Äitini sai minut 17-vuotiaana. Vanhempani erosivat ollessani viisivuotias. Yhden hässäkkävuoden jälkeen muutin asumaan isän luokse, kouluttamaton yksinhuoltaja-äitini ei siinä vaiheessa kyennyt tarjoamaan minulle ja puolitoistavuotiaalle pikkuveljelleni kohtuullisia elämisen edellytyksiä.

Jotta tarinaan saataisiin tiettyä sisäsiittoista Kauniit ja rohkeat-henkeä, meni isäni varsin pian eron jälkeen naimisiin äidin nuoremman siskon kanssa, tadaa. Siitä liitosta syntyi poika, joka oli siis yhtäältä veljeni ja toisaalta serkkuni. Molemmat nuoremmat veljeni ovat kuolleet, toinen reilu kaksikymppisenä ja toinen nelikymppisenä. 

Takaisin varsinaiseen asiaan: kävin toisella tai kolmannella luokalla ollessani helluntaiseurakunnan pitämässä pyhäkoulussa. Muistan saaneeni jouluna luottamustehtävän lukea jouluevankeliumin seurakunnan kokouksessa, josta olin ansaitusti ylpeä ja iloinen. Saamiani käyntitarroja lukuun ottamatta pyhäkoulusta ei ole sen enempää jäänyt mieleeni. Isänikään ei itse alkanut käymään seurakunnan kokouksissa, vaikka hänellä nuorena aikuisena olikin ollut yhteyksiä vapaaseurakuntaan. Mummo ja hänen lapsensa nimittäin nöhkääntyivät, kun isoisäni erottuaan aikoinaan kirkosta ei sitten saanut kuoltuaan luterilaista hautausta tuon ajan eli 1950-luvun tapaan. Mummo ja jo aikuiset lapset loukkaantuivat moisesta kohtelusta ja erosivat joukolla luterilaisesta kirkosta. Mummosta tuli jossain vaiheessa pelastusarmeijalainen ja isä seikkaili vähän aikaa vapaaseurakunnassa, mutta liittyi takaisin evlut-kirkkoon, en oikeastaan tiedä miksi. 

Oppikoulun ensimmäisellä eli nykykäytännön mukaan viidennellä luokalla laitoin rintamerkin, jossa luki ”Jeesus rakastaa sinua”. En tuntenut tuolloin Savonlinnassa asuessamme ketään seurakuntanuorta tai edes seurakuntalasta. Ihan yksin keksin laittaa merkin rintapielukseen, mallin sain luultavasti Mikkelissä asuvilta, uskoon tulleilta murrosikäisiltä sukulaisiltani. Muistan minua fysiikaltaan jo kypsempään ikään ehtineeltä luokkatoveritytöltä kommentin hänen luettuaan rintamerkin: ”Vaikka Jeesus rakastaa minua, niin en mä sen kanssa sänkyyn menisi.”. Vieressä seisonut kaverini pillastui innosta ja meni kailottamaan muille, mitä juuri oli kuullut. En muista kokeneeni sen enempää kiusaamista asian johdosta. Uskonnonopettajalta kysyin kerran yhden tunnin jälkeen kahden kesken, että oliko Aatami ja Eeva olleet oikeasti olemassa? Hän vastasi ajattelevansa heidän olleen vähän niin kuin esimerkkejä silloin joskus eläneistä ihmisistä. 

Isä oli levotonta ja muuttavaista lajia (ADHD?), olen käynyt peruskouluni seitsemässä eri koululaitoksessa. Kuudennen luokan kävin Mikkelin kupeessa olleessa Otavassa, asuimme Riiskan tienhaaran lähellä. Tuon lukuvuoden aikana minulle kehittyi tolkuton pimeän pelko, isällä kun alkoi mennä huonosti. Juomista ja paljon poissaoloa kotoa eikä isän silloista vaimoakaan (se äidin nuorempi sisko) näkynyt sen enempää kuin isääkään. Kyllä he paikallakin olivat, mutteivät sillai turvaa tuovasti, parisuhde oli alkanut enenevässä määrin rakoilemaan ja se näkyi että kuului. Hyviä ja hauskojakin hetkiä oli, ei siinä mitään. Tuon Otava-vuoden aikana luin myös ensimmäisen Mooseksen kirjan, jonka pohjalta myöhemmin leuhkin lukeneeni koko Raamatun. 

Mutta miten minusta tuli ateisti? Muutin isän luota äidin luokse Mikkeliin, kun homma alkoi karata isältä lapasesta oikein kunnolla.Yläasteikäisenä usko alkoi problematisoitua minulle.

Tässä henkilökohtainen ”uskonnottomuuteen tulo”-kertomukseni: 7-8-luokan välisenä kesänä ajoin kerran polkupyörällä Mikkelissä Kaituentietä alaspäin kohti Laajalampea, viettääkseni kavereitten kanssa rannalla aurinkoista kesäpäivää. Olin ilmeisesti pohtinut uskonasioita jotenkin, en muista tarkasti ottaen mitä. Mutta muistan maagisen hetken: puuskahdin mielessäni ja totesin, että en usko. Aiemmin olin uskonut suunnilleen kaiken sen, mitä minulle oli uskottavaksi annettu. Minussa oli murrosiän myötä herännyt kriittinen, omakohtainen ajattelu ja haistoin palaneen käryä ja päädyin, että jumalaa ei ole olemassa. En usko. Jatkoin matkaa kohti rantaa ja se siitä.

Minulla ei ollut sanaa tuolle kokemukselle, vain taju asiasta eli jumalaa ei ole olemassa. En muista käyttäneeni sanaa ateisti, mutta se olisi kyllä osuvasti kuvannut uskonnottomuuttani. 

Ihminen on ristiriitainen olento. Minä en siis uskonut ja se oli jollain älyllisellä tasolla minulle selvä juttu. Muistan kuitenkin rukoilleeni aina silloin, kun olin jäänyt kiinni jostain luvattomasta tai muuten vaan meni huonosti. ”Jumala, jos olet olemassa…” Kun en muuta voinut, hätäpäissäni minusta siis kuoriutui kuitenkin rukous, siis täysin epäloogisesti tiukalta älylliseltä katsannoltani katsoen. Lupasin näissä ahdistusrukouksissani jumalalle (jota ei siis ollut), että alan lukemaan raamattua ja ryhdyn kunnon pojaksi jne. Kun tuo ikävä, ahdistusta aiheuttanut tilanne oli ohi itseni kannalta myönteisellä tavalla, niin päättelin luonnollisen selityksen tapahtumien kululle, palasin ”jumalaa ei ole”-uskomukseeni ja unohdin tietysti kaikki rukouksessa annetut lupaukseni. Toisaalta nämä rukoukset olivat jumalan olemassaolon testejä: jos olet olemassa! Jos apua ei kokemukseni mukaan tullut, niin johtopäätös oli tässäkin tapauksessa tuo vakaumukseni jumalan olemattomuudesta. Ja ajattelin myös, että jos saisin kokea ihmeen, niin sitten uskoisin!

Ihmettäkään ei kuulunut eikä näkynyt, tie Narniaan oli tukossa. Näillä mentiin suunnilleen puolitoista vuotta. 

(kuva luotu tekoälyllä, oli hauskaa opetella ja antaa ohjeet)