Ensimmäinen muistikuvani kristinuskosta on muutaman vuoden ikäisenä keskustelu mustista ja valkoisista enkeleistä jonkun hoitajan kanssa. En muista mistä kimmoke tuli pohtia enkeleitä, mutta jotenkin niiden värit askarruttivat. Tajusin asian liittyvän hyviin ja pahoihin enkeleihin: valkoinen hyvä, musta paha. Myöhemmin kuulemani vitsi pikku-Kallesta upposi minuun erityisen mainiosti: ”Pikku-Kallen oltua tuhma häntä varoitettiin, että jos tuommoinen keppostelu jatkuu, niin hänestä tulee vielä musta enkeli. Pikku-Kalle vastasi, että värillä ei ole väliä, kunhan vaan pääsee lentämään.”
Kasvoin uskomaan sen, mitä minulle kerrottiin. Iltarukoukseni oli ”Rakas Jeesus, siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä”. Ihmettelin jossain vaiheessa Jeesuksen siipiä rukouksessa. Eihän Jeesuksella ole siipiä? Paljon myöhemmin tajusin, että ilmeisesti siinä pitäisi olla, että ”siivillänsä meitä peitä” eli rukouksessa viitattiin edellisen osion enkeleihin ja niiden siipiin. Minulle oli opetettu rukous väärin.
Äitini sai minut 17-vuotiaana. Vanhempani erosivat ollessani viisivuotias. Yhden hässäkkävuoden jälkeen muutin asumaan isän luokse, kouluttamaton yksinhuoltaja-äitini ei siinä vaiheessa kyennyt tarjoamaan minulle ja puolitoistavuotiaalle pikkuveljelleni kohtuullisia elämisen edellytyksiä.
Jotta tarinaan saataisiin tiettyä sisäsiittoista Kauniit ja rohkeat-henkeä, meni isäni varsin pian eron jälkeen naimisiin äidin nuoremman siskon kanssa, tadaa. Siitä liitosta syntyi poika, joka oli siis yhtäältä veljeni ja toisaalta serkkuni. Molemmat nuoremmat veljeni ovat kuolleet, toinen reilu kaksikymppisenä ja toinen nelikymppisenä.
Takaisin varsinaiseen asiaan: kävin toisella tai kolmannella luokalla ollessani helluntaiseurakunnan pitämässä pyhäkoulussa. Muistan saaneeni jouluna luottamustehtävän lukea jouluevankeliumin seurakunnan kokouksessa, josta olin ansaitusti ylpeä ja iloinen. Saamiani käyntitarroja lukuun ottamatta pyhäkoulusta ei ole sen enempää jäänyt mieleeni. Isänikään ei itse alkanut käymään seurakunnan kokouksissa, vaikka hänellä nuorena aikuisena olikin ollut yhteyksiä vapaaseurakuntaan. Mummo ja hänen lapsensa nimittäin nöhkääntyivät, kun isoisäni erottuaan aikoinaan kirkosta ei sitten saanut kuoltuaan luterilaista hautausta tuon ajan eli 1950-luvun tapaan. Mummo ja jo aikuiset lapset loukkaantuivat moisesta kohtelusta ja erosivat joukolla luterilaisesta kirkosta. Mummosta tuli jossain vaiheessa pelastusarmeijalainen ja isä seikkaili vähän aikaa vapaaseurakunnassa, mutta liittyi takaisin evlut-kirkkoon, en oikeastaan tiedä miksi.
Oppikoulun ensimmäisellä eli nykykäytännön mukaan viidennellä luokalla laitoin rintamerkin, jossa luki ”Jeesus rakastaa sinua”. En tuntenut tuolloin Savonlinnassa asuessamme ketään seurakuntanuorta tai edes seurakuntalasta. Ihan yksin keksin laittaa merkin rintapielukseen, mallin sain luultavasti Mikkelissä asuvilta, uskoon tulleilta murrosikäisiltä sukulaisiltani. Muistan minua fysiikaltaan jo kypsempään ikään ehtineeltä luokkatoveritytöltä kommentin hänen luettuaan rintamerkin: ”Vaikka Jeesus rakastaa minua, niin en mä sen kanssa sänkyyn menisi.”. Vieressä seisonut kaverini pillastui innosta ja meni kailottamaan muille, mitä juuri oli kuullut. En muista kokeneeni sen enempää kiusaamista asian johdosta. Uskonnonopettajalta kysyin kerran yhden tunnin jälkeen kahden kesken, että oliko Aatami ja Eeva olleet oikeasti olemassa? Hän vastasi ajattelevansa heidän olleen vähän niin kuin esimerkkejä silloin joskus eläneistä ihmisistä.
Isä oli levotonta ja muuttavaista lajia (ADHD?), olen käynyt peruskouluni seitsemässä eri koululaitoksessa. Kuudennen luokan kävin Mikkelin kupeessa olleessa Otavassa, asuimme Riiskan tienhaaran lähellä. Tuon lukuvuoden aikana minulle kehittyi tolkuton pimeän pelko, isällä kun alkoi mennä huonosti. Juomista ja paljon poissaoloa kotoa eikä isän silloista vaimoakaan (se äidin nuorempi sisko) näkynyt sen enempää kuin isääkään. Kyllä he paikallakin olivat, mutteivät sillai turvaa tuovasti, parisuhde oli alkanut enenevässä määrin rakoilemaan ja se näkyi että kuului. Hyviä ja hauskojakin hetkiä oli, ei siinä mitään. Tuon Otava-vuoden aikana luin myös ensimmäisen Mooseksen kirjan, jonka pohjalta myöhemmin leuhkin lukeneeni koko Raamatun.
Mutta miten minusta tuli ateisti? Muutin isän luota äidin luokse Mikkeliin, kun homma alkoi karata isältä lapasesta oikein kunnolla.Yläasteikäisenä usko alkoi problematisoitua minulle.
Tässä henkilökohtainen ”uskonnottomuuteen tulo”-kertomukseni: 7-8-luokan välisenä kesänä ajoin kerran polkupyörällä Mikkelissä Kaituentietä alaspäin kohti Laajalampea, viettääkseni kavereitten kanssa rannalla aurinkoista kesäpäivää. Olin ilmeisesti pohtinut uskonasioita jotenkin, en muista tarkasti ottaen mitä. Mutta muistan maagisen hetken: puuskahdin mielessäni ja totesin, että en usko. Aiemmin olin uskonut suunnilleen kaiken sen, mitä minulle oli uskottavaksi annettu. Minussa oli murrosiän myötä herännyt kriittinen, omakohtainen ajattelu ja haistoin palaneen käryä ja päädyin, että jumalaa ei ole olemassa. En usko. Jatkoin matkaa kohti rantaa ja se siitä.
Minulla ei ollut sanaa tuolle kokemukselle, vain taju asiasta eli jumalaa ei ole olemassa. En muista käyttäneeni sanaa ateisti, mutta se olisi kyllä osuvasti kuvannut uskonnottomuuttani.
Ihminen on ristiriitainen olento. Minä en siis uskonut ja se oli jollain älyllisellä tasolla minulle selvä juttu. Muistan kuitenkin rukoilleeni aina silloin, kun olin jäänyt kiinni jostain luvattomasta tai muuten vaan meni huonosti. ”Jumala, jos olet olemassa…” Kun en muuta voinut, hätäpäissäni minusta siis kuoriutui kuitenkin rukous, siis täysin epäloogisesti tiukalta älylliseltä katsannoltani katsoen. Lupasin näissä ahdistusrukouksissani jumalalle (jota ei siis ollut), että alan lukemaan raamattua ja ryhdyn kunnon pojaksi jne. Kun tuo ikävä, ahdistusta aiheuttanut tilanne oli ohi itseni kannalta myönteisellä tavalla, niin päättelin luonnollisen selityksen tapahtumien kululle, palasin ”jumalaa ei ole”-uskomukseeni ja unohdin tietysti kaikki rukouksessa annetut lupaukseni. Toisaalta nämä rukoukset olivat jumalan olemassaolon testejä: jos olet olemassa! Jos apua ei kokemukseni mukaan tullut, niin johtopäätös oli tässäkin tapauksessa tuo vakaumukseni jumalan olemattomuudesta. Ja ajattelin myös, että jos saisin kokea ihmeen, niin sitten uskoisin!
Ihmettäkään ei kuulunut eikä näkynyt, tie Narniaan oli tukossa. Näillä mentiin suunnilleen puolitoista vuotta.
(kuva luotu tekoälyllä, oli hauskaa opetella ja antaa ohjeet)
Muutamia kertoja on saanut keskutella ateistiksi sanovan ihmisen kanssa syvällisesti ja erityisesti yhden ystävän kanssa paljonkin aihetta aikanaan pohdittu ja sen kokemuksen jälkeen ja usko on että lopulta ateisti päätyy agnostikoksi , kun ateismi itsessään täytyy nojata sellaiseen mikä ei ole todistettavissa ja kuitenkin siihen otetaan kantaa . tyhjää tilaa ei tässä mielessä ole ihmisen ajatuksissa vaan se näkymätön on myös tarvis määritellä ja tiede ei sitä kykene selittämään eikä tulisi ottaa edes kantaa siihen . Tieteellinen lähestymiskulma ottaa silloin heti kantaa tieteen ulkopuolella oleviin asioihin kun sanoo ettei Jumalaa ole . Ateismi on siis uskoa siihen että Jumalaa ei ole olemassa ja sen olemassa olo kielletään .
Ateismi ei ole väite, että jumalaa ei ole. Se tarkoittaa vain, ettei usko siihen, että jumala on olemassa.
Ajattele näin:
Edessäsi on purkki täynnä pieniä kuulia. Jos joku sanoo, että purkissa on parillinen määrä kuulia ja vastaat “en usko”, et samalla väitä, että niitä on pariton määrä. Sanot vain, ettei väite vakuuta sinua.
Sama ajatus ateismissa: ei uskota väitteeseen jumalan olemassaolosta — ilman että väitetään varmaksi, ettei jumalaa ole.
Samalla tavalla ateismi on vain sitä, ettei hyväksy väitettä jumalan olemassaolosta — ei välttämättä väite siitä, että jumalaa ei ole.
Jokaisella ihmisellä on siis uskonto, vieläpä ns. jumalattomalla ja kieltäjälläkin, vaikka uskontonsa, se on, suhteensa Jumalaan ei silti ole oikea. Jumalan kieltäjällä on sellainen uskonto, että hän hartaasti toivoo voivansa tulla toimeen ilman Jumalaa, ja sen tähden hän koettaa uskoa, ettei Jumalaa olekaan, ja milloin hänen mieleensä nousee kysymys: entäpä jos vanhurskas Jumala kuitenkin on olemassa, niin hän tahtoo torjua luotansa koko tuon vaarallisen ajatuksen. Kielteinen uskonto johtuu lihallisesta jumalakäsitteestä, mikä hyväksyy vain sellaisen Jumalan, joka ei voi kätkeytyä meidän aistimiemme havaintopiiristä, se on, joka ei ole kaikkivaltias.
H. J. Pätiälä, P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 8, Concordia ry, 2021
Mika, mikään mistä kirjoitat ei sovi esimerkiksi minuun.
Kysymys siis kuuluu: miksi osa teistä uskovista on niin tavattoman naiiveja, ettette kykene ymmärtämään, että se mihin juuri te satutte uskomaan, on vain pisara siinä käsityksien meressä, johon eri ihmiset eri aikoina ovat syystä tai toisesta uskoneet? Ja mikä tärkeintä: miksi teidän on täysin mahdotonta ymmärtää, että se mitä te kuvittelette toisten uskomuksista tai niiden puutteesta, on usein pelkkää paikkaansa pitämätöntä projisointia, ei mitään muuta.
Jos te haluaisitte olla rehellisiä, te ette kertoisi takki auki ja yleistäen muiden näkemyksistä kysymättä heiltä itseltään mitään, vaan te kysyisitte niistä ja yrittäisitte oppia. Mutta ei. Rehellisyys ja nöyryys, täysin tekemätön paikka.
Kyllä jotkut toiset ateistit voivat hyvinkin tunnistaa tästä kirjan kohdasta omaa ajatteluaan. Ja kyllä kirjan kirjoittajat varmasti olivat myös keskustelleet ateistien kanssa. Tosin kirja on alunperin julkaistu jo vuonna 1920.
1700-luvun tunnettu valistusfilosofi ennusti, ettei 1800-luvun lopulla enää kukaan lue Raamattua. Tänään tiedämme, että Raamattu on maailman eniten levinnyt kirja.
Reijo Arkkila, Sanasta elämä, s. 8, SLEY, 1982.
On usko, ja on usko – on uskoa ja on toisenlaista uskoa.
Uskon varassa me pohjimmiltamme toimimme ja elämme.
Uskoon toki liittyy myös kyse tai kysymys toivosta; toivo taas on jotain, mitä emme – ainakaan vielä – näe.
Mikä on perimmäinen toivomme lähde – toivottavasti sellainen on; vieläpä sellainen, joka aikanansa käy toteen ja tulee näkyväksi.
Ateismin määritelmä on muuttunut ja se mitä silläkin tarkoittaa on vielä toinen juttu . Pitkissä keskusteluissa asia tulee nähdyksi kun ihminen avautuu ja käsitellään Jumalaa ja tiedettä johon usein ateistiksi itseään kutsuvat vetoaa . Usko on kaikilla ja se voi horjua tai sisältää epäilyksiä eikä se ole lopulta joku yksi lause tai määritelmä jolla asia ratkaistaan vaan siihen liittyy koko ihmisen maailmankuva ja ympäröivä maailma , jos sitä haluaa filosofisesti avata ja tutkia . Voi toki julistaa vain ettei usko Jumalan olemassaoloon ja syitä voi olla monia mistä se johtuu . Ehkä blogin kirjoittajan esimerkki voi olla hyvin yleinenkin , että usko Jumalaan ei ole tuottanut odotettuja vastauksia
>>Ateismin määritelmä on muuttunut
Teismin ja Ateismin määritelmä ei ole muuttunut yhtään mihinkään. Teismi on uskoa siihen, että on olemassa yksi tai useampi jumala. Ateismi on tämän uskon puutetta.
Mikä tässä muka on niin vaikeaa? Vai yritetäänkö ateismista väkisin tehdä uskomusjärjestelmä, jotta sitä olisi helpompi arvostella?
Onko Ateismissa kyse valinnasta ? Pelkistettynä : henkilö on mielessään pohtinut kahta vaihtoehtoa. Onko Jumalaa vai ei.
Tässä pohdinnassaan hän tulee siihen päätelmään ettei Jumalaa ole ja piste.
Olli-Pekka Vainio teki aikanaan tieteellisen tutkimusartikkelin, jossa määritteli 12 erilaista ateismin muotoa. Vain pieni osa ateisteista päätyy ateismiin filosofisen järkeilyn tai päättelyn kautta. Osa päätyy ateisteiksi juuri Lauri F:n kuvaamaa reittiä henkilökohtaisten kokemusten tai pettymysten kautta, kasvaa ”ulos” uskosta tai kohdattuaan kamalaa kärsimystä ympärillään.
Minusta meidän kristittyjen on hyvä muistaa Lutherin selitys III uskonkappaleeseen Vähässä katekismuksessa: Minä en voi omasta voimastani tai järjestäni tulla Kristuksen luo ja uskoa häneen. Pyhä Henki on minut kutsunut, valaissut jne. Konservatiivisten kristittyjen piirissä on minun mielestäni ollut liikaa taipumusta järkeilyyn siitä, miksi on jotenkin todennäköisempää tai järkevämpää, että Jumala on kuin että Häntä ei ole. Usko on aina meille jotenkin luontaisesti vierasta (tai sitten olemme luontaisesti taipuvaisia sellaiseen uskoon, jota kutsutaan pakanuudeksi tai muuten vääristyneeksi).
Usko ja uskomattomuus on lopulta jokaisen henkilökohtainen tuntemus ja perusteita voi erilaisia . Emme siis pysty määrittelemään yleisellä tasolla todellisesti jonkun ihmisen tuntemuksia näihin asioihin . Yleisessä keskustelussa se on jopa turhaa ja aiheuttaa ihmiselle käsityksiä että hänet halutaan lokeroida johonkin . Olipa motiivit mitkä tahansa uskomiseen tai uskomattomuuteen niin jos niistä haluaa keskustella niin niiden paikka mielestäni ennenkaikkea kahden keskiset keskustelut joissa on aina mukana ihmisyys ja toisen kunnioitus . Eihän kristitty myöskään omaa mitään ansiollisuutta jota voisi esitellä toiselle vaan päinvastoin , kun usein ihminen on tullut elämässä siihen pisteeseen että on hakenut apua ja turvautunut Jumalaan . Tämä hyvä ystävä jonka kanssa paljon aiheesta keskustelin niin hän totesi jossain kohti että ehkä hän on agnostikko ja tilaa tulee olla ihmisen etsimiselle ja ajatuksille . Epäonnistumiset tuo lopulta ihmisyyttä pintaan enemmän kuin elämässä hyvin menestyvästi . Emme ole kenenkään tuomareita tai arvioimassa lopulta ihmisiä , mutta tiedämme kristittyinä Jumalan hyvän tahdon kaikkia ihmisiä kohtaan ja saamme kaikkien ihmisten puolesta rukoilla hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä keitä kohtaamme ilman siitä numeroa tekemättä.
Nihilistikin luottaa siihen käsitykseen, ettei ole mitään mihin luottaa. (Uskoo)
Usko on luottamista. Ihminen luottaa aina johonkin, sen tähden ei ole mitään välimuotoa johon voisi mennä.
Ymmärrys on luottamuksen serkku ja se voi ymmärtää paljon, joka luottaa paljon. Elämän ymmärtäminen vaatii aina jonkun sortin luottamista. Mihin ihminen sitten luottaa, sellaiset ovat ihmisen päivät? Vastasyntynyt luottaa ilman sanoja, huutaa vain, kun ruokaa on saatava… Ja silloin syntyy myös luottamus, elämään ja että isä ja äiti rakastaa…
Ei ole ihme, että Jeesus puhuu Taivaallisesta Isästä, joka ruokkii meidät hyvyydellään… Kuka siitä kiittää, se myös uskoo Jumalaan.
”Luoja” tarkoittaa Raamatun alkukielellä: ”Elämän alkaja ja ylläpitäjä” Luojaan ihminen lopulta luotaa tai sitten ei, vaan uskoo johonkin muuhun…
Eikö pitäisi suoraan sanoa, että perkele on pettänyt ja lumonnut ateistit ja saanut ateistit uskomaan valheitaan.
Perkeleen pettämisjäljet näkyy meissä kaikissa ihmisissä perisyntinä . Meidät on tietysti lähetetty viemään sitä ilosanomaa että on joka voi poistaa synnit. Jumala tahtoo tietysti että olemme rakkaudessa totuuteen kun teemme sitä .
Psalmit:
14:1 Veisuunjohtajalle; Daavidin virsi. Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”. Turmiollinen ja iljettävä on heidän menonsa; ei ole ketään, joka tekee, mikä hyvää on.
53:2 Hullu sanoo sydämessänsä: ”Ei ole Jumalaa”.